7-9 kuukautta myöhemmin

7.9.2018

Voihan Aasia minkä teit ja mitä meille annoit. Yhteensä seitsemän kuukautta siinä kaikessa vierähti kunnes tuo ihmeellinen läpi ilmojen lentävä vekotin toi meidät takaisin tutun ja turvallisen Suomen kamaralle. Tähän reilu puolen vuoden ekskursioon mahtu viis eri maata ja yks about kuukauden käynti takaisin Kambodzassa – tarkemmin Otresin alueella, sekä toinen mokoma Thaimaan Koh Lantalla ja lähiseutumilla. Meidän bloggailu ja tiheä päivtystahti muuttui lähinnä radiohiljaisuudeksi jossain siinä huhtikuun tietämillä, mut tarkemmin ottaen miks ja mitä tapahtu?

No, tuolloin tuolla hippimäisessä rauhan tyyssijassa, Otres -kylän alueella tapahtui jotain mikä muutti meän popojen kulkusuunnan. Se oli itse asiassa eka päivä mestoilla. Käppäiltiin siinä pitkin kylän raittia kunnes vastaan tuli “Business For Sale” -kyltti erään kutsuvan näköisen guest housen edustalla. Paukittiin sisään ilman sen koommin liikaa miettimättä, kunnes muutama viikko myöhemmin huomattiin, että hemmetti, meistähän tulee yrittäjiä Kambodzassa. Kyseessä oli jonkin näköinen kohtalon johdatus, ainaki siltä meistä tuntu just siinä tilanteessa. Paikan omisti saksalainen nainen yhdessä suomalaisen (!) miehen kanssa. He olivat ostaneet liiketoiminnan muutama vuosi takaperin ja nyttemmin etsivät henkilökohtaisten syidensä vuoksi tähän jatkajaa. Koko paletti vaikutti enemmän kuin mielenkiintoiselta ja ennen kaikkea enemmän kuin siltä mistä me molemmat jossain mielemme sopukoissa oltiin ‘aina’ haaveiltu. Siinä yhdisty pelottavan kauniilla tavalla kaikki ne asiat, joihin me molemmat, Inkeri ja mä, voitais antaa jotain ja viedä se mesta entistä suurempiin sfääreihin. Päädyttiin yhteistuumin niin kutsuttuun puolitie -ratkaisuun, jossa vanhat yrittäjät jäis hiljasiksi osakkaiksi taustalle ja me otettas haltuun ite se operointipuoli. Jätettiin asia hautumaan ja lähdettiin välissä ‘jatkamaan’ meän matkaa Indonesiaan – just niinku alunperin suunniteltiinki.

Jossain kohtaa lomaa, jo siellä Indoissa, uusien paikkojen koluaminen alko hivenen ottaan voimille. Uskomaton juttu, eipä olis ikinä uskonu, et reissaaminen voi olla niin kuluttavaa. Toisaalta loogista. Me oltiin nähty ihan levottoman paljon uusia mestoja, ihmisiä, kulttuureita, käytösmalleja, ruokia, juomia, maisemia, nähtävyyksiä. Ihan kaikkea, ja ihan sika lyhyen ajan sisään. Tuli sellanen olo, et nyt pitää ottaa vaan iisisti, ja niin me kyl tehtiinki. Varsinki Thaimaassa, johon palattiin vielä vajaa kuukaudeksi ystävämme Marian kanssa puhtaasti levytteleen. Vauhtia haettiin yhden viikonlopullisen verran Singaporen kautta. Touko-kesäkuun taitteessa meän klyyvarit osoitti jälleen Kambodzaan, kolmeksi viikoksi, ikään kuin kartottamaan tätä guest house hommaa entistä paremmin, tässä tapauksessa luonnollisesti pelkästään yritystoiminnallisesta vinkkelistä. Edelleenkin kaikki tuntu suht järkeenkäyvältä, laskutoimitukset melko selkokielisiltä ja kaikki ainakin todella kiehtovalta. Kelattiin vaan, et ‘WOW!’, kaikki tässä maailmassa tuntuuki olevan mahdollista ku vaan tekee. Niin se periaatteessa kyl onki. Buukattiin paluuliput valmiiksi, heti syyskuun alkuun, pakattiin kamat kasaan ja lennettiin Suomeen just ennen juhannusta.

Oi Suomi. Se on mielenkiintonen efekti mitä tää puoli maailmasta tai matkustaminen yleisesti pystyy ihmismielelle tekemään. Jos unohdetaan täysin vallitseva säätila, aikamme kotimaassa tuntu ehkä jossain määrin… vaikealta. Ihmiset oli suppeita, hinnat oli räävittömiä ja entinen kotikaupunkimme tuntu tylsältä ja pieneltä, liian isosti betonin täytteiseltä. Punkattiin Suomessa pääsääntösesti Inkerin vanhempien luona sekä hyvän ystävämme luona Turussa. No okei, aika monen luona myös Helsingissä, Tampereella, Oulussa ja vähän kaikkialla. Jatkettiin ikään kuin sitä samaa kiertolaiselämää, mut tällä kertaa omilla tonteilla. Hauska kontrasti. Mikko ei ottanu ees puhelinliittymää tälle ajalle laisinkaan ja siitähän sai toki palautetta kuulla ku ei miestä saanu kiinni niin helposti. Mietittiin ennen paluuta kotiin, et pyritään ottaan tää aika mahdollisimman hillitysti – esimerkiks just jo pelkästään rahan käyttöön peilaten. No ei otettu vaan mentiin täysillä instead. Tehtiin aika paljon DJ-keikkaa ja pari satunnaista muuta työsuoritetta, mut myös nautiskeltiin niin festivaaleista kuin yleisesti siitä hämmentävästä lämmöstä mitä allekirjottaneet ei muista kokeneensa kyllä aikoihin, jos silloinkaan.

Aikamme Suomessa oli mielenkiintoinen myös toisesta syystä ja se on se, et siellä me alettiin vasta punnitseen tätä guest house projektia toden teolla. Tutkimustyö osoitti faktaksi erään seikan ja se seikka sai meidät nostamaan kädet pystyyn tän keissin suhteen. Ja vastaus tähän on kiinalaiset. Kelataas hetki kiinalaisia. Otres -kylästä vajaa kymmenen kilsan päässä on Sihanoukville niminen kaupunki. Tästä samasta kylästä noin puolen kilometrin päässä on Otresin pitkä, useamman kilometrin käsittävä rantaviiva. Molemmista näistä (eritoten sieltä kaupungista) nää samat erityisen rahakkaat kiinalaiset, joita sinne on saapunu toistasataa tuhatta viimesen 1-2 vuoden aikana, haalii omakseen maata. Tälle maalle he rakennuttaa läjäpäin hotelleja sekä mm. kasinoita, joista jälkimmäisiä tästä meän mittarilla pienestä kaupungista löytyy jo about 70 (!) kappaletta. Mut ei se, et he tyytys tähän kaupunkiin. He haluavat myös koko rantaviivan, mukaan lukien tämän uniikinomaisen Otresin kylän. Voimme paljastaa, et näillä kaiffareilla ei paljoa yhdet hippikylät paina suunnitelmiensa tiellä. Joka tapauksessa. Sijoitus tähän kyseiseen majataloon olis ollu meille suhteessa aivan liian riskaabeli, eikä meillä käytännössä olis ollu mitään sanottavaa jos ja _kun_ tämän kylän omistava paikallinen herra kauppaa tiluksensa isoa rahaa vastaan samoille kiinalaisille.

So, back to square one. Hyödynnettiin varaamamme lento ja saavuttiin just Pai -nimiseen mestaan pohjoisessa Thaimaassa, 150 kilometriä Chiang Maista. Vietetään täällä kuukausi, jonka jälkeen mennään kaikesta huolimatta viel kerran takas Otresiin. Miks? Siitä vasta myöhemmin. Niin kuin myös tästä kauniista luonnon keskellä sijaitsevasta hassun nimisestä, mutta ah niin lempeästä Pai paikasta. Toivottavasti meän uusi nettisivu palvelee paremmin ja jutut maistuu. Muistakaa elää elämäänne ja poistua välillä myös mukavuusalueelta! Me ollaan vaan yhen kerran täällä!

Inkeri & Mikko

Kommentoi!

2 kuukautta myöhemmin

Istutaan tällä hetkellä meän kolmion muotoisen, ehkä jopa leikkimökkimäisen, mutta silti niin kovin ihastuttavan bungalowin edustalla viltin päällä. Kuunnellaan musaa ja tuijotellaan vähintäänki maagisten kääpiöpalmujen katveesta taivaalla helottavaa kuuta. No, nyt ku kysyit niin on meillä sipsiä ja oluttakin. Tilanne paisuttelee ehkä kaikkea tätä hienoutta mitä se oikeasti on, mut kyl tää aika helvetin hienoa onki! Tehtiin tossa vähän aikaa sit ihan paperille huvikseen plussa ja miinus listaa, et mitä matka on herättäny meissä.

Jos nyt eka lähetään ihan meistä eli mitä parisuhteelle kuuluu, niin vastaus on sellanen kohtuu jämäkkä ysi miinus. Ohan täällä nyt suksetki menny ristiin pariin kertaan ja tällasta muuta kasuaalia, mut pääpiirteittäin meän juttu on aika solid. Vois sanoa, et tää on samalla aika opettavaista ja hyvässä mielessä kasvattavaa. Tietynlaisen päätöksenteon kehittyminen ja arkipäivästen dilemmojen hoito on saanu skidin päivityksen. Balanssi on hyvä sana. Inkeri heitti ilmoille hyvän idiksen siitä, et voitas kokeilla myös sellasta, et lähettäs pieneksi hetkeksi eri teille. Muutamasta päivästä viikkoon näin niinku esimerkkinä vaikka. Idea on hyvä, koska sitä ei ole kieltäminen, et kuinka symbioosissa me täällä eletäänkään. Just tää about viis neliömetrinen bungalow hyvänä mallina. Oma aika on tärkeetä myös.

Jos meitä vielä zoomailee terveyden näkökulmasta niin kyllä me terveiltä suurinpiirtein vaikutetaan. Pahinta vihollista eli vatsatautia ei oo ihan muutamaa todella pientä ja yksittäistä lukuunottamatta tullu vastaan. Ei olla myöskään yritetty liikoja suojautua tai muuten niksipirkkailla vaan ollaan otettu vastaan se mitä tulee – jääpalat ja keittiön erinäiset antimet. Aika monta kertaa lautasella on komeillu meille tuntemattomia ainesosia. Hyttyset on pistäny ja ympäristössä tulee liikuttua aika huolettomasti hygienian osalta tarkasteltuna. Liikuttua on tullu onneksi muutenki Koh Taon jälkeen enemmän, useita kilometrejä päivässä. Mut joo, toistaseksi henki pihisee kyl aivan oukki doukki!

Mitäs muuta. Massijutut tietty pyörii aina mielessä enemmän tai vähemmän, vaikkei haluiskaan. Halpaa täällä on ja se on kyl jeesannu yleistä elämistä tosi paljon. Vietnam ennen kaikkea. Muutenki vois sanoa, et mopo on pysyny hanskassa eikä mihinkään aivan pölöön oo turhaan tullu törsättyä. Sukellus otti vähän ja parit muut hurvitukset myös, mut muuten ollaan menty aika humble asenteella. Asumuksista ollaan maksettu kympistä aivan maksimissaan pariin kymppiin per yö. Yhtään totaalipaskaa kokemusta ei oo tullu vastaan. Safkaa saa paikallisista rafloista ja kojuista pikkurahaa vastaan. Bisset ja muut virvokkeet on hyvissä kursseissa. Skootterivuokraan uppoo toki hitusen, edelleen kelataan oman ostamista hivenen. Täällä pystys kyl elään äärimmäisen halvalla jos vaan haluis. Ja miksei haluais? Ympäristö tarjoaa ilmaisen elämyksen joka tapauksessa ihan joka päivä.

Massista onki hyvä skipata suoraan duuniin. Kelattiin kokeilla tällasta workaway.info -osoitteen tarjoamaa työllistymismahdollisuutta täällä Vietnamissa. Haku oli päällä muun muassa ihmisistä, jotka haluais opettaa englantia vaikkapa lapsille. Myös sosiaalisen median tietämys oli halutun oloista. Jopa kokonaiset yhteisöt ja kommuunit hakivat sitä kautta ihmistä tietyillä yksinkertaisilla osaamiskriteereillä. Palkkiona tarjottiin lähes aina ruokaa ja katto pään päälle – mitä muuta sitä tarvii? Ehdottoman pakko kokeilla! Muuten duunihommia ei hirveesti oo tullu kelailtua. Toki idiksiä lentelee sillon tällön, eikä asioihin tarttuminen oo muutenkaan poissuljettua mikäli sellasia kohdalle sattuu tulemaan.

Mietittiin myös ikävää. Mitä meillä on ikävä Suomesta? Joulun aikana oli havaittavissa hieman ikävää perhettä kohtaan. Sitäkään ei toki ole kieltäminen, etteikö kavereita haluais nähdä vaihteluksi kumppanin sijasta. Ihan sillon tällön. Muuten ikävä koostuu aika pitkälti irtokarkeista. IRTOKARKKI! Kuinka mieletön valikoima Suomessa on irtokarkkeja. Täällä on tosi kummallisia pussukoita lähimarketin herkkusektorilla jos verrataan siihen kauneuteen ku astut kunnon irttokarkkivalikoiman äärelle kotimaassa. Jospa sais nyt sen vaaleanpunasen ufon. Tai jotain hyvää viinikumia. Myös digitaalinen hömpöttely, kuten pelikonsoli kelpais. Ihan vähän vaan. Oma keittiö toki ois aina kiva. Vois laittaa safkaa rauhassa. Onneks monissa majotuksissa tällänen ratkasu on mietitty. Jotain tän tyylistä, mut kaipuun tunnetta ei sen sijaan ole kyl nimeksikään.

No millo sit Suomeen takas? Meillä on tarkotus mennä käymään Suomessa mitä luultavimmin heinäkuun alussa. Mitä, missä ja kuinka kauan? Siitä meillä ei ole tarkkaa suunnitelmaa. Ollaan spekuloitu, et ajatus meistä lentokoneessa viemässä meitä maailman ääriin ei kuulosta kovin huonolta. Sit niinku taas tulevaa syksyä ajatellen. Kyllä täällä on jotenki alkanu miettimään perusjuttuja. Elämää. Kauneutta. Lämpöä. Luontoa. Ihmisiä. Eläimiä. Rantoja. Kaikkea. Kyllä kaikki on vaan yksinkertasesti paremmin ku perusjutut tuottaa vilpitöntä mielihyvää.

Jokaisen ihmisen pitäs tehdä elämässään vähintään yks tarpeeksi pitkä ja vapauttava reissu. Sellanen missä viikkokalenterilla ei oo enää mitään väliä ja joka päivä on lauantai. Tai sunnuntai. Silläkään ei oo väliä, koska sä oot se kuka päättää. Nähdä ihmisten ystävällisyys ja tuntea tää postikorttimainen kauneus. Meän pisin lomareissu on ollu reilu kolmisen viikkoa tätä ennen. Nyt mennään yli tuplissa. Ei tunnu yhtään siltä. Tää tuntuu enemmänki… normaalilta.

2kuukautta

Matkailu on mahtavuutta!

Inkeri & Mikko

Tour le Couple matkablogi

Kommentoi!

Kohti tuntematonta

16.11.17

Kohta se on siinä. Se omituinen, tuntematon, hämmentävä, sopivan villi kortti, joka me päätettiin valita meidän elämään. Eli myydä kaikki ja lähteä maailmalle ilman suurempaa suunnitelmaa. Fiilikset on ultimaattisen timanttiset vaikka säätöä on edelleen ja lähtöpäivä tulee niin nopeaa, että ei sitä tajua vaikka yrittäisi kuinka. Puoltoista viikkoa herranenaika. Se on tossa noin. Ihan hyppysissä.

Kieltämättä tahti on ollut enemmän kuin tahdikas, mutta silti suuremmilta hajoiluilta tai saatikaan stressailuilta on selvitty. Mitä nyt Inkerillä on ehkä jotain pientä hikipisaraa ollut otsalla aika ajoittain. Anyway. Ostettiin rinkat. Käsimatkatavaran kokoiset rinkat. Sellaset 40 litraset. Toinen pitää huolen mukaan lähtevästä elektroniikasta ja toinen puolestaan vaatteista sekä tarvittavista muista välineistä. Voisi kuvitella, että vähistä kantamuksista olisi plussaa tällä reissulla. Less is more.

Rokotukset. Niistä olikin aiemmin juttua, mutta voi jösses sentään ne tuli loppujen lopuksi kalliiksi. Maksettiin yhteensä jumankeikka vajaa 900 euroa koko setistä, siis molemmille yhteensä. Toisaalta kyllä ne sit suojaavatkin suurinpiirtein koko loppuelämän. (btw, luvatkaamme laittaa myöhemmin tarkempaa jäsentelyä massijuttujen suhteen, et kuinka paljon sitä itseään on nyt sit kaikkeen oikein kulunut alkuhässäköihin.)

Viisumit. Välillä ollaan vähän huitshapeleita tällasten juttujen kanssa. Ollaan just menos Helsinkiin säätään 60 päivän viisumi kuntoon. Normisti 30 pvä saa ymmärtääksemme käydä ihan kasuaalisti passia vilauttamalla, mut pidemmälle ajalle pitää olla jotain fiksattuna. Thank goodness, tässä keississä käsittelyaika on vain neljä päivää. Fiksattiin samoissa kuumotuksissa myös Vietnamin vastaava kuntoon jo ennakkoon. Sinne siis tammikuun puolessa välissä as planned. Mitenhän lie, oliskohan päästy silti maahan ja voitu hakea vaikka pidempää viisumia sit paikan päältä..?

Asunto. Ollaan oltu nyt kaks viikkoa kodittomia. Kuinka hienoa! Punkataan käytännössä hyvän ystävämme sohvalla. No okei, välillä myös sängyllä. Joey bro, big respect for everything you’ve done! Ei tullut eroahdistusta puutaloidyllin suhteen vaikka aika omituiselta tuntuikin painaa vikaa kertaa juuri se kyseinen ovi kiinni.

Perhe ja lähipiiri. Mielenkiintoisen haikea efekti halata ja hyvästellä tärkeitä ihmisiä ympärillä, kun tietää, ettei heitä enää näe ennen reissua. Aivan kuin viimeistä kertaa. Tai, no. Mistä sitä tietää vaikka viimeinen kerta oliskin, mut sanottakoon sen olevan helposti isompi fiilis kuin luopuminen jostain omaisuudesta – vaikka kuinka arvokas omistus kyseessä olisikin.

Kissat. Meidän söpöt, pienen pienet kissanpennut. Ensi viikon loppupuolella ensimmäiset kaksi neljästä pääsevät uuteen kotiin ja loput sitä seuraavalla viikolla. Kaikille löytyi koti lähipiiristä tai ainakin heidän lähipiiristä, joten luopuminen ei tunnu niin maksimaalisen pahalta. He ovat nimittäin äärimmäisen ihania. Funtsi eli mama cat jää asusteleen mummolaan. Siellä sillä on hyvät oltavat.

Mitä vielä? Annettiin mm. Ilta-Sanomille ja muutamalle muulle pienehkö haastattelu meidän tulevasta reissusta ja se näyttikin herättävän sopivasti keskustelua ihmisten keskuudessa. En tiedä mitä oletimme, mutta siis 90-prosenttisesti oikein positiivista spekulointia. Iltiksen haastatteluun pääsee klikkaamalla linkkiä: https://www.is.fi/matkat/art-2000005450554.html.

Inkeri & Mikko

Tour le Couple matkablogi

Kommentoi!