Lukemattomien lyhtyjen Hoi An

21.02.18

Oleskeltiin viikko Hoi Anissa ja se oli kyl enemmän ku chilli seitsenpäiväinen jos jotain. Tavattiin tossa aikasemmin – tarkemmin ottaen Phu Quocin saarella eräs suomalainen pariskunta, Ilari ja Salli. Terkkuja heille! Tyyppien kans synkkas läpät sen verran hyvin yhteen, et päätettiin jo tuolloin tapaavamme uudestaan juurikin Hoi Anissa. Varattiin eräästä äärimmäisen sympaattisesta villasta pari huonetta parvekkeilla ja asetuttiin taloksi. Se on kyl absurdia kuinka halvalla täältä saa sitä niin sanottua arjen luksusta. Tää mesta oli ihan riisipeltojen laidalla, parin kilsan päässä matkailijoiden suosimasta muinaisesta kaupungista eli käytännössä Hoi Anin keskustasta. Talo tarjos kattavan aamupalan, anto käyttöön ilmaset tsygät joka päivälle ja tarjos todella rennot illanvietot omalla isolla parvekkeella. Siinä oli hyvä kelailla elämän pieniä tai miksei vaikkapa vähän isompiaki kysymyksiä.

Muiden ihmisten kohtaaminen reissun päällä on muutenki yks parhaista jutuista mitä tästä koko reissaamisesta jää konkreettisesti käpälään. Se on niin erilaista verrattaen uusien tuttavuuksien tapaamiseen kotitonteilla. Muut travellaajat on aina enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia persoonia, joiden kans ajatusten vaihtoa on avartavaa harrastaa ja uusia elämänoppeja rekistöröityy mieleen ihan eri otteella. Jokseekin opettavaista, mut samaan aikaan ihan päättömän hauskaa. Puhutaan aika pitkälti täydellisestä kombosta. Mut niin, mites se itse kaupunki?

Hoi An tuntu heti kärkeen todella vastaanottavaiselta – ja taas kerran ihan erilaiselta muihin meän kohteisiin verrattuna Vietnamissa. Heti eka minuuttien aikana selväksi käy pari juttua. Eka on se, et jos jostain, niin täältä löytyy räätäleitä. Niitä oli paljon. Siis todella paljon. Palveluntarjoajat oli myös selkeesti hyvin ajan hermolla, mitä tulee eri kuoseihin tai nykypäivän leikkauksiin vaikkapa pukuasioissa. Jos meän reissun päätepysäkki olis just Hoi An, niin salettiin tulis teetettyä jonku näkönen vaatekappale kotiinviemisiksi. Mikko fantasioi hyvin istuvasta puvusta, jota koristelis mitä irstain kuosi. Mut silleen hyvän maun rajoissa – niinku jäppinen itekki. Toinen juttu on lyhdyt. Siellä on kaupungin pormestarilla välähtäny vimpan päälle mitä tulee brändäykseen, koska tää lyhtygeimi toi kaupunkiin äärimmäisen tunnelmalliset vibat. Ja niinku räätäleissä, lyhtyjenkään kappalemäärässä ei tosiaan oltu kitsasteltu. Ja se oli just se juttu. Taispa jossain olla jopa mainittu, et Hoi An kuuluu maailman kaupungeista kärkipäähän ku puhutaan uniikista brändäyksestä. Ei kyl ihmetyttäs mikäli näin tosiaan on, sillä kun aurinko laskee ja lyhdyt saa valot, niin käyskentely pitkin Hoi Anin muinaista kaupunkia on yksinkertasesti maagista ajanvietettä.

Jos unohdetaan haippaaminen lyhdyistä ja brändäyksestä, niin kaupunki täyttää joka tapauksessa kaikki kauneuden kriteerit. Keskellä virtaava joki ja sitä ympäröivät vanhat rakennukset sai muistelemaan käyntiä Venetsiassa. Toki Venetsia on nyt ison kaliiberin juttuja tähän verrattuna, mut samanlainen oman tyyppinen romantiikka on läsnä, sitä ei käy kieltäminen. Taidetta, putiikkeja, kahviloita, ravintoloita ja baareja (sekä tietty niitä räätäleitä) on käytännössä tarjolla ihan kilometrikaupalla. Myös muut turistit tietää saman, sillä matkailijoita oli varsinki pääalueen tuntumassa todella rutkasti. Mut jos Hoi An ei jotain ole, niin se ei ole kaupunki viriiliä yöelämää varten. Kello kybän tai maksimissaan yhdentoista korvilla lyhdyt alkaa sammahtelemaan ja Vietnamin Venetsia siirtyy yöpuulle. Toki siellä on muutama paikka auki vähän pidempäänkin, mut ne ei sinänsä tuntunu kovinkaan kulttuuririkkailta kapakoilta. Sen sijaan maaseutu päräytti kyllä ja isosti. Jos joku, niin fillari on se kulkupeli, jolla tän kaupungin sekä sen ympäristön tutkiminen luonnistuu iiseiten. Tasaista maata, häkellyttävän laajoja riisipeltoja ja sympaattista maaseututunnelmaa löytyy melkeen kivenheiton päästä ytimestä. Tää kohde on todellaki käymisen arvonen jos Vietnamin tutkiminen on bucket listillä.

Mainittakoon tähän loppuun vielä muutama sananen kiinalaisesta uudesta vuodesta. 16. päivä helmikuutahan vaihtui virallisesti uusi vuosi ja myös Vietnamissa siirryttiin elämään koiran vuotta. Tapahtumaa paisuteltiin muhkeasti ku kyseltiin paikallisilta aiemmin, et mitä kaikki pitää sisällään. Kysehän on siis vajaa kahden viikon loma-ajasta, jota kutsutaan termillä TET. Uudenvuodenaatto sijoittuu keskivaiheille tätä jaksoa. Meille kerrottiin käteisen loppuvan kesken automaateista ja liikkeiden sekä ravintoloiden olevan aika pitkälti kiinni. Varmaan jossain tietyissä kaupungeissa ja pienemmissä pitäjissä näin tosiaan voi ollakin, mut turistin ja Hoi Anin näkökulmasta selvittiin aika vähällä. Toki osa putiikeista tosiaan oli säpissä, mut yleisesti homma pelas joka päivä. Juhlinta uudenvuodenaattona oli ainakin Hoi Anissa yllättävänkin rauhaisaa, jota selittänee se, et ymmärtääksemme TET:n aikana onkin enemmän tapana kokoontua perheen luokse kotikonnuille kuin juhlia megalomaanisesti kylillä riekkuen. Paikallisten uskomukset uuden vuoden suhteen on yleisesti mielenkiintoista ihmeteltävää. Jengi uskoo mm. siihen, et se ihminen, joka eka astuu huusholliin sisään ku kello siirtyy uuteen aikaan, tuo mukanaan onnea tai päinvastoin – riippuen kuka kaiffari on kyseessä. Myös erilaisia papruja sekä muita dokumentteja poltettiin pitkin viikkoa isoissa tynnyreissä tai muissa padoissa, joka toimi eräänlaisena onnenkantamoisena tulevaa ajatellen. Hassuja juttuja seurata vierestä.

Me siirrytään viettään koiran päiviä seuraavana Da Nangiin ja milläpä muulla ku omalla pyörällä! Ostettiin nimittäin Ilarilta ja Sallilta heän Hanoista hankkima mopedi, koska tyyppien loma-aika oli loppumaisillaan, joten meän pyörädilemma eskaloitu ku itestään. Ajokortti jäi nyt tähän otteeseen hankkimatta pitkien pyhien ja odotusaikojen puolesta, mut eiköhän me pysytä hengissä ja poissa ongelmista. Lisää faktaa siitä miten pyörä kulkee ja renkaat rullaa seuraa myöhemmin! Palataan!

Inkeri & Mikko

/ Tour le Couple ↣ pariskunnan matkablogi

Kommentoi!

Vuoristokylämäinen Da Lat

10.02.18 

Kylmästä lämpimään. Eiku siis nyt tais mennäki toisinpäin. Hyödynnettiin saarelta löytyvä lentokenttä ja teleportattiin ilmareittejä pitkin yhden pysähdyksen menetelmällä kohti itää – mestaan nimeltä Da Lat. Tää koleus olikin kyl konkreettinen. Ilmasto muistutti meitä korkeuseron puolesta suomalaisesta kesästä. Päivällä aurinko lämmittää sopivasti, mutta illalla tulee kotimaasta tuttua vaatekaapin sisältöä ikävä. Meillähän ei ole edes mukana pitkiä housuja ja pitkähihaisetkin rajoittuu pariin ohueen huppariin. No, kaupastahan sitä rompetta saa aina, mut tää oli kyl selkee note to self siinä mielessä, et Aasiassakin voi tulla kylmä. Plääni oli alunperin hankkia pyörät. Tätä nyt tuntuu tulevan päiviteltyä joka postauksen yhteydessä, mut Da Latin ilmasto sai meät vähän kelailemaan. Myönnettäköön, et meillä oli kohtuu romantisoitu kuva mielessä meistä ajamassa pitkin paratiisia Vietnamin läpi. On se vähän monimutkasempaa – jo pelkästään just ilmaston takia. Pohjois-Vietnamissahan eli esim. Hanoissa on melkeinpä kylmintä just nyt ja lämpötilat laskeeksi huomattavan koleaksi, mikä nyt täs tapauksessa tarkottaa sellasta 10-15 celsiusasteen lukemia. Siihen mihin on totuttu, puhutaan lähes kakskertaa viileämmästä säästä. Tästä johdannaisena meän pitää vähän tutkia meän keloja viel tän pyörällä ajamisen suhteen. Fakta nyt on kuitenki se, et jonninmoinen checkpoint on Hoi Anissa ja sieltä meillä on tarkotus lähteä kakspyöräsillä johonki suuntaan. Mut ei välttämättä enää pohjoisemmaksi…

Se säästä, mites ite pitäjä? Sanotaan, et Da Lat on kukkien kaupunki ja niitä siellä kyl oliki eri väreissä ihan joka puolella. Yleisviba on hyvin positiivinen ja jokseekin erilainen, silleen hyvällä – johtuneekohan tästä korkeuserosta ja paikan vuoristokylämäisyydestä. Myös pinta-ala tekee paikasta mukavan helposti lähestyttävän. Pieniä sympaattisia teitä kiemurteli ku kastematoja sateen jälkeen ja niitä kyl dallailikin mielellään. Mukava kaupunki ennen kaikkea just kävellä. Meän puhelimen terveys-app (toki luvut on suuntaa antavia) osas kertoa, et painettiin sellanen reilu 60 kilsaa jalan täällä. Ei se varmasti kovin kaukana olekaan. Nousuja, laskuja ja pieniä katuja oli niin paljon, et mieleen muistu jopa aika ajoittain taannoinen reissu Lissaboniin. Vaan ne keltaset ratikat suurinpiirtein puuttu. Täällä oli kohtuu länsimaalainen yleistuntuma muutenki ja vaikkapa talot muistuttti tällä kertaa enemmänki meille tuttua rakennusmallia, kuin mihin ehkä muuten ollaan totuttu. Meillä on aika räikeä kolmen kirjo tällä hetkellä paikkoja Vietnamista takataskussa – jokainen ihan erilainen toisistaan. Näistä kolmesta voitais kuvitella tulevamme takas kyl Da Latiin kovinki mielellään.

Kahvila- sekä ravintolatarjonta puolsi myös viihtyvyyden tuntumaa täällä. Tosi siistejä, uniikkeja tai muuten vaan yleismittariltaan kutsuvia paikkoja oli useita mistä valita. Jokseekin hämmentävää, et miks just täällä, mut käytiin ehkä övereimmässä baarissa mis ollaan koskaan elämämme aikana vierailtu. Itseasiassa kaks kertaa. Kyseessä oli labyrintti-teemainen, puitteiden puolesta aivan loppuun asti viety kokonaisuus, jonne todellaki pysty eksymään. Ainaki siltä se aina välillä tosiaan tuntu. Pieniä koloja johtamassa toisiin pieniin koloihin, käytäviin ja muihin onkaloihin. Välillä vastaan saattaa tulla ittes kokoinen mustekala tai toinen baaritiski, jonka olemassa olosta et ees tienny. Tosi uniikki spotti. Löytyy nimellä 100 Roofs, ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen mikäli matkustustöppöset johtaa näille leveyspiireille. Liitteenä käynnistä myös skidi fiilistelypätkä videon muodossa! Käytiin myös Crazy House nimisessä hotellissa, joka oli ihan Liisa Ihmemaassa matskua. Tää tais olla peräti rankattu yhdeksi hämmentävimmistä nähtävyyksistä maailmassa. Hämmentävä se kaiken kaikkiaan oliki. Koska kahvi on läsnä Vietnamissa tosi isosti, niin täältä kyl löyty myös kahviloita just sillä kirjolla. Vimpan päälle eco-friendly hifistelyä, cooleja kahvipaahtimoita tai perus-paikallista muovituolipaikkaa oli tarjolla rutkasti. Ruokapuoli piti oman tonttinsa myös. Parhaat sävärit tuli kyl ehottomasti BBQ-mestoista, jossa ateria tuodaan pöytään raakana ja pöydän keskelle integroituun hiiligrilliin saa sit omaan tahtiin latoa apetta ku siltä tuntuu. Siistejä juttuja!

Da Lat oli oikein kingi viikon pit-stoppi. Nyt linja-autolla ja junalla parin etapin kautta kohti Hoi Ania. Siitä on kuultu pelkkää hyvää muilta travellereilta!

Inkeri & Mikko

/ Tour le Couple ↣ pariskunnan matkablogi

Kommentoi!

Phu Quocin saari

04.02.18

Ho Chi Minh Cityn jälkeen tuntuu hyvältä hengittää sisään muutaki ku pelkkiä pakokaasuja ja muita päästöjä. Ylipäätään ulospääsy siitä hälinästä ja alituisesta mopedien väistelystä tuntuu vapauttavalta. Kaupungissa ei edelleenkään oo mitään valittamista, mut kieltämättä kontrasti on kohtuu himmee. Liikuttiin yöbussilla HCMC:stä Rach Giaan eli vahvasti länteen tollanen 300 kilsaa. Pelkkä menopeli oli kyl elämys. Eipä oo ennen tullu vastaan pelkkiä makuupaikkoja sisältävää linja-autoa. Ihan hemmetin lepposa meininki – tosin pienenä miinuksena itse teiden laatu, joiden seuraksena kyseinen mööbeli kyl pomppi välillä niin tahdittomasti, ettei ollu välillä tietoa ollaanko menossa kohti ojaa vai itse kohdetta. Hengissä ja hauskaa kokemusta rikkaampana kuitenki. Sielt suoraan aamun ekaan veneeseen ja puolentoistatunnin päästä oltiinki jo tonteilla eli Phu Quocin saarella.

Mitäs sit. Eka ihmetyksen aihe on varmaan ite saaren koko. Meillähän on lähihistoriassa mielessä idyllisen pieni Koh Tao ja tää onki siihen verrattuna yli 20-kertaa isompi. Täältä löytyy mm. oma lentokenttä ja mitä nyt tuosta muilta meikäläisiltä eli suomalaisilta kuultiin, niin tänne tulee ihan Helsinki-Vantaalta nykyään suorat lennot. Aikamoista. Näit meikämanneja tuntu olevanki täällä kohtuu kasa. Viikon aikana törmättiin vähintään tusinaan eri ryhmiä tai yksittäisiä ihmisiä sieltä itestään eli kylmästä kotosuomesta. Eikä siinä midi. Niihän me törmättiin Taollaki, mut täällä turre näyttää kyl enemmän turrelta. Noin niinku yleisesti. Mut ei silti saa yleistää. Kauheasti.

Phu Quoc itessään oli aika jakautunu paketti. Tietynlaisia erikois-spotteja löytyy ihan saaren pohjoispäädystä – kuten myös ihan etelästä. Halkasijaltaan matkaa on sellaset 50 kilsaa päästä päähän. Suosituin alueista, tai rannoista, tuntu olevan ironisesti nimetty Long Beach. Tai paikallisesti Duong Dong. Tää oli myös nimensä mukaisesti selkeesti pisin näistä rantaviivaltaan, helposti siinä keskellä saarta noin niinku vertikaalisessa mielessä. Fiilarit oli ristiriitaset tosin. Ehkä osittain siksi, et tuntuu, et tänne rakennetaan just tällä hetkellä ihan helvetin paljon lisää mitä isompaa ja hienompaa resorttia perä toisensa jälkeen. Turismi on todellaki se juttu – ainaki jos tsiigaa tän saaren lähitulevaisuuden suunnitelmia finanssimielessä. Jokseekin Long Beach jätti kylmäksi, ehkä se johtu just tästä rakentamisesta. Sitä tönöä nimittäin tuntu nousevan sinne sun tänne ja nostureita liikuttelemassa betonikuutioita oli tuon tuosta. Myös tietynlainen likasuus oli valitettavan vahvasti läsnä täällä. Teiden vierukset ja rantojen lieppeet oli täynnä rakennusrojua sekä yleistä random roskaa, kuten nyt muovijätettä esimerkiksi. Tää homma on eri Vietnamissa muutenki – Thaimaa oli kyl selkeesti puhtaampi ympäristöltään. Jotenki ehkä tuli sellanen fiilis yleisesti, et täällä se aito luonto jää kiistatta kakkoseksi ja se luxuryä tarjoava hotla sekä sen välitön ympäristö nousee sen sijaan numero ygöseksi. Hieman harmillista.

Autenttisempia biitsejä ja muita tsekkaamisen arvosia kyläpahasia löyty molemmista päistä saarta. Ihan pohjosessa oli muun muassa tällanen kalastajakylän kaltainen, hyvinki paikallinen pitäjä nimeltä Rach Vem. Siitä ihan vierestä löyty lähes paratiisimaisesti nimetty Starfish Beach, josta pysty nimensä mukaisesti bongailemaan maagisia punasii meritähtiä ihan heti rantavedestä. Todella kaunis spotti, jonka ainut rakennuttaja on luonto itse. Toki täälläki, lähellä tätä Rach Vemin kylää, kaivurin varsi kävi jo kovaa tahtia, et voi olla tilanteen olevan toinen jo ihan muutaman vuoden päästä. Pohjosesta löyty myös toinen siisti mesta, mistä pysty tiirailemaan suoraan Kambodzan mantereelle. Niin lähellä tää saari on sitä maata. Omituinen fiilis tuijotella toisella puolella näkyvää maaplänttiä ja tajuta, et se on kokonaan toinen valtio. Etelästä löytyy ehottomasti mainitsemisen arvosena Sao Beach, joka oli kyl ihan eri kaliiberia verrattaen Long Beachiin. Pieniä pitäjiä ja biitsejä löytyy joka tapauksessa molemmista päistä saarta mikäli etsimisen intoa riittää. Näissä rauhallinen rantajumittelu tai paikallisesta kulttuurista hämmentyminen onnistuu kohtuu mallikkaasti. Ylipäätään parhaiten koko tutkimusmatka on otettavissa haltuun ehottomasti skootterilla tai muulla mopedilla, joita sai vuokrattua sieltä sun täältä ihan muutaman euron päivähintaan.

Hauskana faktana mainittakoon vietnamilaisten äärimmäisen suuren innostuksen karaokea kohtaan. Jos näin niinku ääripäitä pitää hakea esimerkeiksi, niin saarelta löytyy mm. ”24h Karaoke & Massage”. Ei uskallettu mennä sisään. Toinen ääripää on tällanen vedettävä kaiutin, et voi laulaa luikauttaa ikään ku on-the-go hengessä. Uskomatonta. Ja sillon ku on muuten musasta on kyse, niin vietnamilainenhan ei näytä desibelejä säästelevän. Paikallisten lasten tervehdykset ovat myös lähes jokapäiväisiä, eikä vanhempienkaan vieraanvaraisuudessa mitään moitittavaa ole. Tää lasten innostuminen länkkäriä kohtaan on kuitenki jokseekin hellyttävää jopa. Tai sit se johtuu Mikon parrasta. Täällähän ei nimittäin kellään ole partaa.

No, mut joo, se siitä hassuttelusta. Phu Quoc ei nyt sijoittunu aivan kärkikahinoihin meän matkamittarilla, vaikka viikko ihan ok lepposasti meniki. Ei murehdita sitä, vaan lennetään sen sijaan HCMC:n kautta Da Latiin tsekkaileen ihan eri maisemia. Lisää läppää tästä myöhemmin!

Inkeri & Mikko

/ Tour le Couple ↣ pariskunnan matkablogi

Kommentoi!