Gili-saaret & päihdekulttuuri Indonesiassa

17.6.2018

Kaikki, joita viihtyminen erilaisten luonnon päihteiden avustuksella kiinnostaa ja matka Indonesiaan on edessä, tulee salettiin kuulemaan siitä kuinka Gili-saaret on se paikka sille itselleen. Tokihan saaret ja ympäristö itsessään ovat kauniita, mut tää aspekti tekee näistä erityisen mehukkaan aiheen kirjoittaa muutama sananen. Saaria on ihan muutaman minuutin venematkan etäisyydellä kolme kappaletta, joista keskimmäinen, Gili Meno, oli selkeästi rauhallisin. Gili Trawangan tarjoaakin sit huomattavan määrän enemmän menoa, kun Gili Air tipahtaa sinne jonnekin puoliväliin näistä kahdesta.

Air oli näistä se meidän lempikohde – perustuen aika pitkälti saaren kokoon ja yleiseen atmökseen. Niin halutessaan maapläntti oli käveltävissä ympäri kohtuu iisisti ja herkkua siitä teki omalla tavallaan myös se, et täällä, kuten ei muillakaan Gili-saarilla, ollu yhtään moottoriajoneuvoa. Paikallisena taksina toimi hevosen vetämät vankkurit ja jollain tapaa tää moottorittomuus tekikin kokonaisvibaan sopivan luonnon läheisen efektin. Saaren poikki meni lukuisia pieniä polkuja, joita pitkin oli mukava käyskennellä tien reunustoille asennettuja kylttejä seuraamalla, sen kummemmin tietämättä ollaanko menossa täysin sataprosenttisesti oikeaan suuntaan. Tarjonta erilaisten ravintoloiden sekä palveluiden suhteen toimi myös enemmän ku mainiosti. Vaikkapa snorklaukseen ja sukeltamiseen liittyen palveluntarjoajia oli saarella useita ja hinnatkin kohtuu hyvässä kurssissa. Mut mites ne päihteet sit?

Aasiassa tää on jännä juttu. Kaikkialla se on kiellettyä, mut meidän reissuilla Thaimaassa, Vietnamissa ja Kambodzassa, esimerkiksi kannabis on hyvin läsnä, ja etsivä löytää haluamansa ihan varmasti mikäli näin tahtoo. Indot poikkeaa tästä rajusti, koska täällä se on huomattavasti enemmän kiellettyä, jopa kuolemanrangaistuksen uhalla. Tavattiin paikallinen, ’sen henkisen paikan’ yrittäjä Balilla, joka osas valistaa, et homman kans ei todellakaan kannata pelleillä näillä nurkilla. Tarina kertoi kuinka hänen ystävänsä istu silläkin hetkellä nimenomaankin kannabiksesta aiheutunutta kakkuaan pois vankilassa, ja hänelle langetettu tuomio oli helposti toistakymmentä vuotta. Kaiken tän kuumottelun jälkeen oliki mielenkiintosta todeta kuinka homma sit toimii Gileillä.

Sienet ja kannabis on se Gili-juttu, se tuli selväksi hyvin nopeasti. Moni mesta ilmoitti hyvinkin selkokielisesti paikkansa ulkopuolella sen, kuinka tuotetta on tarjolla – varsinkin niitä sieniä. Juteltiin aiheesta sitten myöhemmin erään paikallisen yrittäjän kanssa, joka osas kertoa, et toisin ku esim. Thaimaassa, täällä mestat ei tee samankaltaista ‘yhteistyötä’ paikallisen poliisin kanssa. Kaikki on yhtä hämäräperäistä, niin myyjälle ku kuluttajallekin. Lokaalia pollaria Gili-saarilla ei ole, mut eräänlaisia tarkastuskäyntejä tehdään kuuleman mukaan tasaisin väliajoin, yleensä iltapäivästä. Sillon kauppahanat on kiinni ja suorat viittaukset ravintoloiden edustalla korvataan toissijaisella, vähän perinteisemmällä informaatiolla kuluttajalle. Toisin sanoen edelleen yhtä helvetin kuumottavaa. Sama yrittäjä osas kertoa, et siinä vaiheessa jos siellä käy sit niin huono tuuri et jää kiinni, niin virkavalta ei hirveästi tässä vaiheessa armoa jakele. Korruptoitunu menettelymalli on ilmeisesti se, et sulla on käytännössä kaks tietä. Kaikki rahat tänne tai sit eteneminen lain puitteissa, eli vielä paskempi vaihtoehto. Kaikki rahat tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, et jos sulla on hallussa mikä vaan pankki- tai luottokortti, niin he pakottavat sut automaatille ja nostattavat kaikki varannot minimiin. Rento meininki. Ilta-aikaan homma muuttuu tosin täysin päälaelleen ja rauhan piippua, kuten myös niitä sieniä saikin sit useista eri paikoista. Omakohtainen kokemus siviilipukuisen virkavallan kanssa tapahtu niin läheltä, et kyl suositeltavaa on tulla Indoihin ihan joku muu ajatus mielessä kuin pajauttaminen tai sienitrippailu. Isot pojat kerto myös, et tuotteiden laatu verrattuna hintaan ei sekään palvele kovin hyvin, ja viel entistä vähemmän turhan kuumotuksen alla. Ehkä maailma muuttuu vielä tän suhteen, jopa Indonesiassa.

Inkeri & Mikko

/ Tour le Couple ↣ pariskunnan matkablogi

Kommentoi!

Ensi ihastuksemme Koh Tao, osa 2

19.12.2017

 Ehkä “vika” on vain meissä, mut tää saari kyl höllii allekirjottaneita isolla kädellä just nyt. Päädyttiin sit vuokraamaan huone tollasesta kerrostalon kaltasesta about kolmen kilsan päästä alkuperäisestä. Originellihän oli ihan tän ilmeisesti suosituimman alueen, tai siis rannan, Sairee Beachin kupeessa. Nyt siirryttiin hieman etäämmälle. Tai no, kaikkihan tällä pienellä ihanalla maapalalla on lähellä. Asumuksesta pulitettiin kolmen viikon ajasta 7500 bahtia eli vain vajaa 200 euroa. Mielestämme puhutaan kohtuu helposti lähestyttävästä rahasummasta. Siihen päälle tulee vedestä ja sähköstä joitain kuluja viel ton perushinnan päälle. Ymmärtääksemme kukkaron nyörejä ei silti tarvi ihan kovin paljoa löyhentää enää extraa. Ja tokihan se on meistä kiinni kuinka paljon tekoilmaa me huoneeseemme halutaan. Tällä hetkellä ilmastointi on käytännössä ollut kiinni koko tän ajan ja ollaan pelailtu pelkällä jalkatuulettimella. Homma toimii ku junan vessa.

Vessoista puheen ollen. Tapahtu hauska skenaario tossa eilen. Oltiin viettämässä omia hyvin henkilökohtaisia pikkujouluja lauantai-iltana ja krapulapäivänä liskojen yö sai nimensä veroisen tilanteen ku löydettiin meän vessasta tollanen arviolta 30 senttinen lisko. Siin se oli. Vessan seinässä kiinni täysin liikkumattomana. Mikko tsiigas aluksi, et se on jumankeikka joku seinäkoriste, et oliks se muka tossa lavuaarin alla aiemmin. Kylläpä onki aidon näkönen. No aitohan se oli. Kyse oli tokay geckosta, jotka on sinänsä arkipäivää täällä. Huvittavaa ehkä tästä tilanteesta tekee lähinnä vallinnut krapulatila ja se, et me ei olla törmätty ku pieniin, muutaman sentin pitusiin liskoihin täällä aiemmin. Nyt se iso kaveri on meän vessassa. Asiaan kuuluvan darra-paniikin ja hihitysten johdattelemana tilanne raukes ku itestään ja lisko poistui samaa reittiä mistä tulikin. Vessan ikkunasta. Hauska hetki.

Aiemmin tulikin höpöteltyä vahvasta suomalaiskommuunista täällä saarella. Tosiaan siis meikäläisiä löytyy operoimasta vaatimattomasti saaren vanhinta ja ilmeisen suosittua sukelluskeskusta täällä. Osittain tästä luontaisena jatkumona Inkeri aloittikin juuri eilen sukelluksen alkeet heidän opastuksella. Aamu meni luentojen parissa ja tätä kirjottaessa mimmi on jossain tuolla meren syövereissä. Huomenna sama homma saa jatkoa. Tuntemuksia sekä siistiä vedenalaista matskua luvassa ku vehkeet ja meri on otettu tosissaan haltuun! Mikäli näille huudeille on suunnitteilla tuloa ja pinnan alle painuminen kiinnostelee, niin http://www.kohtaodivers.com -osoitetta on hyvä harkita klikkaavansa.

Viikon itsensä-, ja saarentutkiskelun jälkeen fakta on pari juttua. Ensinnäkin se, et täällä täytyy olla maailman kauneimmat auringonlaskut. Ainaki ne on kauneimmat, mitä me ollaan ikinä todistettu vierestä. Voikohan niihin kyllästyä? Jos tänne jämähtäs, ni oliskohan puolen vuoden jälkeen silleen, et ”hyi hyi, ei kelpaa enää. Pakko saada vieläkin kauniimpaa.” Vai onko sitä kauniimpaa ees olemassa? Meän Insta-tilillä @tourlecouple, löytyy häkellyttävää matskua liittyen auringon painumiseen taivaanrannan taa. Tsekatkaa! Rauhanpiippukulttuuri. Täällä on tosiaan kourallinen coffee shoppeja. Aiemmin maalailtiin termillä “amsterdamilaisia”, mut tää on jotain ihan muuta. Ne mestat on laitettu vimpan päälle kondikseen – noin niinku visuaalisessa mielessä. Siellä tupruttelu on ku Jurassic Parkissa konsanaan. Voi jösses. Mestojen lokaatio tuntuu olevan myös haettu tarkoituksella jostain pienehkön kukkulan päältä, joten myös näköalat ja ennen kaikkea tähtitaivas on käsinkosketeltavan läsnä just siinä tilanteessa. Rannat. Niitä täällä on useita, mut esim. just tää suosituin. Sairee Beach. Toi vesi tuntuu iholla ku oisit kylpylässä. Se on niin lämmintä ja ihoa myhäilevää. Siihen kun lisää viel ton samettisen pehmeän hiekan ja todella loivasti syvenevän meren, niin edes Mikko ei pysty hukkumaan täällä. Popkulttuuri. Täältä löytyy, ehkä jopa hippusen yllättävästi, oikeinkin trendikkäitä kahviloita tai sit saatikaan eurooppalaiseen moderniin makuun sisustettuja juomakuppiloita. Late breakfastia saa sieltä sun täältä iltapäivään asti. Tämän lisäksi löytyy ääripäänä despacitoa, tulishowta, deep housea, ampumarataa, minigolfia ja jos oikein länkkärivibat ottaa vallan, niin vaikkapa helvetin hyviä home made burgereita. Paikan kokoon nähden, täällä on kaikkea.

Koko onkin mielenkiintoinen juttu. Internet osasi kertoa, et täällä asuu kirjoilla vajaa 3000 ihmistä, mut käytännössä tätä saarta asuttaa reilu 8000 silmäparia. Puhutaan aika pienistä lukemista. Siihen vierailijat päälle. Täällä on kohtuu vahva yhteisöllisyyden tuntu ja se jos jokin tuntuu hyvältä.

Niin, se internet. Koska netistä löytyy ja muutkin ovat sen saman löytäneet, niin pimeä puoli tuntuu olevan saarella tapahtuneet kuolemat ja murhat. Kyllä, murhat. Täällä on tapahtunu useampi kuin pari erikoista kuolemaa viime vuosina ja osa tuntuu jopa välttävän tänne matkustamista niiden vuoksi. Tarkempi tutkailu tuntui kuitenkin enemmän median paisuttelulta ja klikkiotsikoinnilta faktoihin pureutumisen sijaan. Kyllä, tänne on kuollut jengiä, mut suurin osa turisteista omaan hölmöyteen. Lähinnä humalatilasta johtuviin juonenkäänteisiin ja hukkumiseen – tai molempiin. Tänne on myös tapettu jengiä ja laitettu jopa näytille roikkumaan palmun varteen, mut niitäkin varjosti omituisia vaiheita matkailijoiden itsensä tiimoilta. Normityypit tuskin joutuu täällä vaikeuksiin, ku pitää terveen järjen mukana päässä, eikä fronttaile paikallisille. Sen geimin häviää salettiin aina.

Me jatketaan täällä nyt tätä paratiisigeimiä. Myöhemmin luvassa lisää ihmettelyä, päivittelyä, ihastelua, ylistystä ja tietty myös spekulointia sukeltamisen saloista. Adios!

Inkeri & Mikko

/ Tour le Couple ↣ pariskunnan matkablogi

Kommentoi!

Ensi ihastuksemme Koh Tao, osa 1

 12.12.2017

 Mitähän tähän nyt sanois. Tää mesta on järisyttävän kaunis. Kaunein paikka missä allekirjoittaneet on ehkä koskaan ollu. Mentiin Prachuap Khiri Khanin jälkeen Chumphoniin, eli taas toista sataa kilsaa etelään päin. Tällä kertaa kokeiltiin matkustamiseen lokaalia junaa. Matka makso meiltä molemmilta yhteensä vajaa pari euroa. Omanlainen kokemus sekin. Varsinkin paikalliset virvokkeiden ja safkan myyjät – siis siellä junassa. Ja niitä oli sit muuten useita. Saatiin vähän vihiä etukäteen, et junan appeet ei välttämättä ole sieltä solideimmasta päästä, joten päädyttiin vain pällistelemään vierestä. Kaikki myytiin pakattuna eri kokoisiin muovipussukoihin. Sisällä oli mitä erikoisempia litkuja sekä ruokia kaikissa värien eri skaaloissa. Ehkä seuraavalla kerralla uskalletaan varovaisesti maistaa hivenen. Ehkä. Matka itsessään meni hyvinkin soljuvasti. Oli miten oli. Yövyttiin sit määränpäässä upeassa Villa Varichissa, mökkikylässä, viiden-kuuden kilsan päässä paikallisesta ytimestä. Käytännössä keskellä metsää. Palmumetsää. Pienen joen varrella. Uskomaton juttu tämäkin. Varsinkin luonnon äänet auringon laskeutumisen jälkeen. Sitä siritystä ja eri elukoiden äänien pyrähtelyä ois voinu kuunnella transsimaisen kauan. Chumphonista otettiin muutaman yön jälkeen puolentoista tunnin kohtuu pomppuinen ja suhteellisen kallis, mutta aurinkoinen pikavene Koh Taolle. Ja tässä sitä ollaan. Paratiisissa. Not kidding.

Tää saari tuntuu olevan ehkä tunnetuin sen tarjoamista sukellusmahdollisuuksista. Mikon uimataito ei ole tasoa vesipeto, mutta Inkeri sen sijaan aikoo tyyppaa sukeltamisen salat. Siitä updatea myöhemmin. Tällä saarella turismi kukoistaa aivan eri tavalla kuin mihin olemme tottuneet tänä aikana Thaimaassa. Mut silleen hyvällä tavalla. Sellasta klassista, liian kännissä olevaa huutajaa ei ole tullut vastaan kertaakaan. Valtaosa väestöstä, joka asuttaa tän pituudeltaan 7 kilometrin maapläntin keskellä Siaminlahtea, tulee eri kolkista maailmaa. Täällä on mm. suomalaisten operoima sukelluspalveluita tarjoava lafka ja yleisestikin ilmeisen vankka suomalaisyhteisö, joista suurinosa asuu täällä ihan ympäri vuoden. Tätä on jokseekin vaikea selittää, mut heti ku tän maan kamaralle astu, tuli fiilis, et täällä vois viihtyä salettiin kauemminkin. Otettiin bungalow ihan tästä biitsin vierestä kolmeks päiväksi, mutta jo ekojen tuntien aikana tuli selväksi, et lisää vuorokausia tarvitaan. Tai siis viikkoja, joo, viikkoja. Ainakin yks, uskoisin, että kaksi. Miksei koko kuukausikin. Meän housti Chumphonissa kehu tätä saarta ja saaren rantoja yhdiksi maailman kauniimmista – emmekä näe syytä miksi hän ei olisi tehnyt niin. Tää on ihan postikorttimainen skenaario. Paitsi, että elät sitä postikorttia 24/7.

Tässä vaiheessa on myös aika kertoa hieman thaimaalaisesta päihdepolitiikasta, joka vaikuttaa kohtuu mielenkiintoiselta paketilta. Rauhanpiipun tupruttaminenhan täällä on ihan pannassa. Ennen reissua tuli kelailtua, et on se kumma, kun senhän jos jonkin voisi kuvitella kulkevan käsi kädessä tällasissa maisemissa suht vankasti. Noh, tutustuttiin sit heti ekana päivänä paikalliseen yrittäjäpariskuntaan kuin sattumalta. He osasivat valottaa, et täällä on jopa useita amsterdamimaisia coffee shoppeja, hivenen pääalueen ulkopuolella. Niissä sen itsensä harjottaminen on täysin ok. Ja laillista. Parasta tässä kaikessa on ehkä se, et näistä paikoista on vastuussa – kukas muukaan kuin paikallinen poliisi. Mukaan ei ole suotavaa ostaa mitään, mut sisällä näissä kuppiloissa saa käryttää niin paljon kuin mieli halajaa. On tämä vain ihmeellinen satumaa. Vaikea keksiä mikä tässä paikassa on käytännössä pielessä. Vai onko tässä mikään pielessä? Miks aina pitäis olla joku pielessä? Monelle tää on jokaikistä arkipäivää.

Siinä akuutimmat ihmetyksen aiheet tähän väliin. Nyt nokat pettämätöntä thai-hierontaa sekä linnunmaitomaista merivettä kohen. Lisää myöhemmin, kun olemme kaivautuneet vielä vähän syvemmälle Koh Taon pehmeään hiekkaan. Ciao!

Inkeri & Mikko

/ Tour le Couple ↣ pariskunnan matkablogi

Kommentoi!