Vuosi myöhemmin

26.11.2018

Päivälleen tasan vuosi sit hypättiin lentokoneeseen ja samalla tyhjän päälle sen suhteen mihin oltiin elämässä totuttu. Myytiin meidän yritystoiminta, puutalo-osake, auto, irtaimisto ja jätettiin jäljelle vain välttämättömät siitä maallisesta omaisuudesta mitä koettiin tarvitsevamme tulevaisuudessa. Meillä ei ollu strategiaa sen suhteen mitä tulee tapahtumaan. Aukastiin vaan kädet ja oltiin valmis ottamaan vastaan mitä ikinä se onkaan huolimatta siitä mihin tullaan päätymään tai päätetään matkustaa. Varsinki se alkufiilis oli jotain todella suurenmoista, joka kaikkien pitäis saada kokea jossain kohtaa elämäänsä. Tää kuluva vuosi on varmasti sellanen mikä jää ikuisesti meän molempien mieleen aikakautena, jolloin oikeasti tehtiin jotain todella rohkeaa ja lähdettiin etsimään uutta suuntaa meän elämään, mut mitä me tarkalleen ollaan sit löydetty?

Me löydettiin ainakin aurinko. Se oli yks niistä isoimmista konkreettisista muuttujista, joita lähdettiin tältä meän reissulta hakemaan. Ei enää harmaan eri sävyjä ja sitä ainaista kesän odottamista, jolloin koko kotimaa menee vuosi toisensa jälkeen sekaisin ja ihmiset kaivautuvat vihdoinkin esiin kammioistaan. Täällä se on arkipäivää ja jos joku, niin se tuntuu edelleen yhtä hyvältä joka ikinen vuorokausi. Tää ympäristö. Kaikki sen vihreät sävyt ja nää isot eksoottiset vehreät lehdet, kukat, kasvit, hedelmät ja hyönteiset on tuonu meitä paljon lähemmäs luontoa kuin mitä me ikinä ois voitu kuvitella saavuttavansa. Ja se on se juttu, ei niinkään pelkkä lämpö itsessään. Maapallon tätä puolta tallustellessa sen eron todella tajuaa. Tuntuu kuin olis aidosti osa tätä ja hei, niinhän me ollaankin! Ihan samanlaisia eläimiä kuin kaikki muutkin olennot, jotka täällä tepastelee. Betonin keskeltä tätä yksinkertaista seikkaa on välillä vaan todella vaikea havaita, tai ainakin sen välillä unohtaa kauhean helposti.

Me huomattiin myös, et matkailuun on mahdollista kyllästyä ja tällä tarkoitamme lähinnä alituista uuden etsimistä sekä liikkumista maasta, kulttuurista tai kylästä toiseen. Saatikaan koko maailma, mut pelkästään jo Kaakkois-Aasia on jumalattoman iso kokonaisuus toinen toistaan kauneimpia spotteja ja mahdollisuuksia, joista moniin ois kiehtovan kutsuvaa tarttua välittömästi. Useimpiin mestoihin vois jäädä helposti pidemmäksi aikaa nauttimaan pelkästään ihmisten vieraanvaraisuudesta, ympäristöstä ja yksinkertaisuudesta, joita se meille modernin yhteiskunnan urbaaneille hipeille tarjoaa. Ja niin me tehtiin. Tultiin ekaa kertaa Paille, ihastuttiin jälleen kerran vilpittömästi uudestaan ja päätettiin asettua aloillemme. Ensalkuun vuodeksi.

Tajuttiin, et balanssi on tärkeä. Ihminen tuntuu tarvitsevan jonkin konkreettisen suunnan, projektin, työn tai toiminnan, joka vie just sen verran energiaa päivittäisellä tasolla, et tuntee antaneensa itselleen tarkoituksen elää just sitä hetkeä. On yllättävänkin vaikeaa vain olla, vaikka tiedostaa, että siihen on täysi lupa ja ennen kaikkea mahdollisuus. Oltiin todella lähellä lähteä mukaan majatalotoimintaan Kambodzassa, mut nyt ku sitä miettii niin tuntuu, et ollaan oikeassa paikassa ja tehtiin hyvä päätös ku peräännyttiin tästä skenaariosta. Täällä Pailla ne samat ajatukset jonkin näköisestä itsensä työllistämisestä on heränny taas uudestaan eloon, ainakin näin hypoteettisella tasolla. Joka tapauksessa fakta on se, et molemmat meistä kokee aasialaisen kulttuurin, elintapojen ja ympäristön tarjoavan kaikki ne tarvittavat puitteet niin ikään itsensä työllistämiselle kuin onnellisuudellekin arkipäiväisessä elämässä, joten miks ei? Mikään ei ole pois-suljettua, eikä mitään polkua ole käsikirjotettu. Annetaan ajan kulua, asioiden tapahtua ja tsiigataan miten käy.

Mitä kauemmin siitä on ku ekaa kertaa lähettiin, sitä vähemmän aitoa kaipuuta takaisin ilmenee. Tai siis, tarkalleen mitä pitäis kaivata? Jos tästä luetaan ulkopuolelle perhe ja lähimmät ystävät, on vaikea ymmärtää mikä on se hienous siinä yhteiskunnassa, josta vuosi sit paettiin maailmalle. Jollain tapaa elämän yleinen flow ja asioiden tärkeysjärjestys on asettunu kuin automaattisesti uuteen järjestykseen. Esimerkiksi ruoka, tai tarkemmin sanottuna se mitä me suuhumme laitetaan on yks isoimmista oivalluksen aiheista. Kuinka väärin me syötiinkään taannoisessa elämässämme. Ei täällä ole monia metrejä leveitä leipä-, juusto-, maito-, karkki- tai lihapakettihyllyjä samalla tavalla tyrkyllä ku mihin me meän suomalaisessa lähikaupassa totuttiin. Luonto, tai siis tarkemmin tän hetkinen sijaintimme tällä maapallolla mahdollistaa luontaisesti kaiken sen, mitä me ravinnoltamme tarvitaan. Vihannekset, hedelmät ja tarvittaessa myös se liha tulee niin sanotusti suoraan sieltä takapihalta eikä siinä, et se tuntuu omassa elimistössä selkeästi paremmalta, se ei myöskään kustanna juuri mitään.

Massi onki jännä juttu, koska sitä ei koskaan tunnu pääsevän karkuun. Joskeekin on kuitenki päräyttävää kuinka saman rahan arvo voi olla täysin päälaellaan täällä. Se sama millä aiemmin sai kupin suodatinkahvia, saakin yhtäkkiä lämpimät ateriat meille molemmille. Vuokrakuluihin sähköineen menee absurdisti kymmenen kertaa vähemmän, samalla kun elinympäristö tarjoaa kuitenkin moninkertaisen määrän enemmän nautintoa ja tyyneyttä. Hullua. Jos kuitenkin unohdetaan konkreettinen ero rahan arvossa, fakta on myös se, et ei täällä ole tarvetta samanlaiselle tulon määrälle kuin kotimaassa. Ei täällä pukeuduta samanlaisen standardin mukaan, haalita ympärilleen hienoja laitteita ja design-huonekaluja, tai hakeuduta syömään mestarikokkien ravintoloihin kuin modernissa kotimaassamme Suomessa. Käytännössä täällä vastaavaa ajatusta ei tunnu olevan olemassa ja eräänlainen downgreidaus onkin tapahtunu kuin itsestään. Elämästä on tullu huomattavasti simppelimpää, mut samaan aikaan kaikki mitä me koetaan tarvitsevamme on kuitenkin samaan aikaan saatavilla. Tämäkin on hullua. Se jos jokin tuntuu myös erityisen hyvältä ja äärimmäisen luonnolliselta, mut muistuttaa myös siitä, kuinka vääristyny kuva modernin systeemin keskellä asioihin voi kehkeytyä.

Kyllä tää kaikki on ottanu toki oman harjoittelunsa myös meiltä itseltämme. Säännölliset vuorokausirytmit, työvuorot ja etukäteen suunnitellut deitti-illat on korvattu jokapäiväisellä mahdollisuudella tehdä mitä ikinä me halutaan. Nyt sen vihdoin tajuaa ku ollaan asetettu aloillemme, mut kysymys kuuluukin; onko ihminen todella niin tyytymätön olento, et ultimaattista täydellisyyden tunnetta ei ole olemassa ja sitä aina huomaa päätyvänsä kaipaamaan jotain mitä ei juuri tässä hetkessä ole saatavilla? Vai onko tämä kaikki vain harjoittelun puutetta ja kontrastin suuruutta entiseen verrattuna? Ainakin me ollaan syvennetty selkeästi uudelle tasolle meän välisessä parisuhteessa, jossa samaan aikaan vilpittömästi nautimme toistemme seurasta, mutta selkeästi vaalimme myös enemmän omaa aikaa, rauhaa ja tekemistä vain itsellemme.

On olemassa vain tämä kyseinen hetki, eikä tulevaisuudella ole mitään väliä, mut uskallamme arvailla sen olevan kuitenkin kohtuu mielenkiintoisia kokemuksia ja kohtaamisia täynnä. Se, et löytyykö onni pitkällä juoksulla juurikin täältä Pailta, ajaako jokin meidät takaisin kotikonnuille vai lähdemmekö etsimään uusia maisemia uusista maista, se jää nähtäväksi. Nyt on kuitenkin juuri hyvä näin.

Toivottavasti juuri Sinä päädyt pidemmälle matkalle muutaman viikon kestävien lomareissujen sijaan nähdäksesi isomman kuvan ja osataksesi arvostaa asioita, joilla oikeasti on painoarvoa tässä elämässä. Toivotamme rauhaa, rakkautta ja rohkeita päätöksiä, koska ruoho on aidosti vihreämpää betoniaidan toisella puolella. Me eletään vaan kerran täällä!

Inkeri & Mikko

/ Tour le Couple ↣ pariskunnan matkablogi

Kommentoi!

Välietappi Prachuap Khiri Khan

6.12.2017

Siirryttiin reilut 250 kilsaa etelään Bangkokista, provinssiin nimeltä Prachuap Khiri Khan. Palloteltiin aluksi, et oltaisko niin rohkeita, et vuokrattais (tai jopa ostettais) oma moottorikäyttönen koko täksi ajaksi täällä Thaimaassa, mut päädyttiin toistaseksi kuitenki julkisiin. Luultiin menevämme bussilla, mut kulkupeliksi valikoituikin tollanen about 9-paikkanen minivan. Tunnelma oli jämpti, mut loppupeleissä jalkatilaa oli enemmän ku perushalvassa ja -hyvässä Onnibussissa. Ilmakin kiersi ihan sopivasti. Homma oli ohi yhden pysähdyksen taktiikalla noin neljässä tunnissa. Per naama lompakkoa joutui kurittamaan reilu vitosen verran tästä ilosta, eli ei juuri midi.

No missä me nyt sit ollaan? Tää on tällanen pikkupitäjä, Siaminlahden poukamien kupeessa. Yövytään tällasessa ehkä maailman sympaattisimmassa majatalossa, jota pitää pariskunta, joka myös asuu tässä samassa mestassa. He vuokraa kolmea huonetta – tällä hetkellä ollaan ainoat yöpyjät. Tätä kirjottaessa monessa maailman kolkassa juhlitaan satavuotiasta Suomea, niin myös meillä – Inkeri kokkaa juuri tällä hetkellä karjalanpiirakoita, lihapullia ja perunamuusia maisteltaviksi meille ja meidän housteille. Ne on aika ihmeissään tulevasta. Myöhemmin striimataan kättelyjuhlat tietenkin asiaan kuuluvasti läppärin näytöltä.

Ilmasto kohtelee ihan eri tavalla ku ollaan ison veden äärellä verrattuna Bangkokin seisahtuneeseen tuntumaan iholla. Vuokrattiin fillarit 100 bahtilla eli noin 2,5 eurolla yhdeks päiväksi ja ollaankin ajeltu aika pitkälti koko pitäjä päästä päähän. Todella kaunista luontoa ja järisyttävän hyviä pyöräkaistoja ihan rannan tuntumassa. Välissä voi aina fiiliksen mukaan pysähtyä safkaamaan tai paikalliselle bisselle. Molemmat näistä irtoaa hyvin pienellä rahalla ja mielihyvä on joka kerta satavarmasti saletti. Jos tänne eksyy, niin sykkelin vuokraus on must!

Kiivettiin myös paikalliseen temppeliin (Wat Thammikaram Worawihan), joka käsitti 396 porrasta ja vähintään yhtä monta apinaa matkalla sinne ja alas. Ja ne apinat. Tää voi olla monelle normikeissi, mut meistä ainakin Mikko otti extrahuumaa noista pikku kaiffareista enemmän ku tarpeeksi. Ne pienet kädet ja puuhastelut mitä nää hassut otukset harrastaa on yksinkertaisesti lumoavaa vierestä seurattavaa. Yksi hakkaa kivellä tai puutikulla maata, ikään kuin se rakentaisi jotain, kun taas toinen juoksentelee kaltaisiansa karkuun käsissään ympäristöstä löytynyt muovipullo – samaan tapaan kuin se olisi tarun hohtoinen sormus Klonkulle. Note to self, vaikka he söpöjä ovatkin, niin liian lähelle ei kannata mennä, koska lumoutuminen voi muuttua kuumotukseksi kohtuu instana. Varsinkin jos lähistöllä on poikasia. Toisaalta ihan normi juttu sinänsä. Temppelit on muutenki todella päräyttäviä paikkoja jo pelkästään visuaalisesti. Oranssiin pukeutuvat buddha-munkit samaten. Oli mielenkiintoinen efekti, kun apinoiden keskuuteen ilmestyikin tämä tuttuun kaapuun pukeutunut mies. Meihin verrattuna apinoiden käyttäytyminen häntä kohtaan oli kuin yö ja päivä. Näkivätköhän nämä hännälliset vain tutun värin vai oliko kyse munkista itsestään, kaikesta huolimatta todistamisen arvoinen hetki.

Vaikka tätä tulikin jo hehkutettua aiemmin, niin ihmisten ystävällisyydellä ei tunnu olevan täällä rajoja. Paikka vaihtuu, mutta tuttu hymy ja tervehdykset säilyvät samanlaisina. Kaikessa autetaan ja kaikesta ollaan kiinnostuneita mikäli vain kielimuurilta pystytään. Edelleenkään sitä maailmankuulua kusettamista ei ole näkynyt lähestulkoon laisinkaan.

Safkapuoli toimii edelleen puolentoista viikon tutkailun jälkeen enemmän kuin mainiosti. Tuskin ollaan koskaan suuhumme laitettu niin tuoretta merenelävää tai sopivan tulisesti maistettuja lisukkeita kuin näillä leveysasteilla. Uskomatonta kerta kaikkiaan. Varsinkin kun sitä saa eurolla tai kahdella. Laitettiin suuhumme tosin muutakin. Nimittäin paikallisesta marketista löytyviä mässyjä sun muita snackeja. Tehtiin niistä video, tsekatkaa miltä suomalaisessa suutuntumassa tuntui paikallinen “herkku”. Sisältää sopivasti yökötystä, keskinkertaista analyysia ja hippusen kirosanoja. Linkin takaa videoon: https://youtu.be/waqTuCHfQj8

Palataan! Laters!

Inkeri & Mikko

/ Tour le Couple ↣ pariskunnan matkablogi

Kommentoi!

Kohti tuntematonta

16.11.17

Kohta se on siinä. Se omituinen, tuntematon, hämmentävä, sopivan villi kortti, joka me päätettiin valita meidän elämään. Eli myydä kaikki ja lähteä maailmalle ilman suurempaa suunnitelmaa. Fiilikset on ultimaattisen timanttiset vaikka säätöä on edelleen ja lähtöpäivä tulee niin nopeaa, että ei sitä tajua vaikka yrittäisi kuinka. Puoltoista viikkoa herranenaika. Se on tossa noin. Ihan hyppysissä.

Kieltämättä tahti on ollut enemmän kuin tahdikas, mutta silti suuremmilta hajoiluilta tai saatikaan stressailuilta on selvitty. Mitä nyt Inkerillä on ehkä jotain pientä hikipisaraa ollut otsalla aika ajoittain. Anyway. Ostettiin rinkat. Käsimatkatavaran kokoiset rinkat. Sellaset 40 litraset. Toinen pitää huolen mukaan lähtevästä elektroniikasta ja toinen puolestaan vaatteista sekä tarvittavista muista välineistä. Voisi kuvitella, että vähistä kantamuksista olisi plussaa tällä reissulla. Less is more.

Rokotukset. Niistä olikin aiemmin juttua, mutta voi jösses sentään ne tuli loppujen lopuksi kalliiksi. Maksettiin yhteensä jumankeikka vajaa 900 euroa koko setistä, siis molemmille yhteensä. Toisaalta kyllä ne sit suojaavatkin suurinpiirtein koko loppuelämän. (btw, luvatkaamme laittaa myöhemmin tarkempaa jäsentelyä massijuttujen suhteen, et kuinka paljon sitä itseään on nyt sit kaikkeen oikein kulunut alkuhässäköihin.)

Viisumit. Välillä ollaan vähän huitshapeleita tällasten juttujen kanssa. Ollaan just menos Helsinkiin säätään 60 päivän viisumi kuntoon. Normisti 30 pvä saa ymmärtääksemme käydä ihan kasuaalisti passia vilauttamalla, mut pidemmälle ajalle pitää olla jotain fiksattuna. Thank goodness, tässä keississä käsittelyaika on vain neljä päivää. Fiksattiin samoissa kuumotuksissa myös Vietnamin vastaava kuntoon jo ennakkoon. Sinne siis tammikuun puolessa välissä as planned. Mitenhän lie, oliskohan päästy silti maahan ja voitu hakea vaikka pidempää viisumia sit paikan päältä..?

Asunto. Ollaan oltu nyt kaks viikkoa kodittomia. Kuinka hienoa! Punkataan käytännössä hyvän ystävämme sohvalla. No okei, välillä myös sängyllä. Joey bro, big respect for everything you’ve done! Ei tullut eroahdistusta puutaloidyllin suhteen vaikka aika omituiselta tuntuikin painaa vikaa kertaa juuri se kyseinen ovi kiinni.

Perhe ja lähipiiri. Mielenkiintoisen haikea efekti halata ja hyvästellä tärkeitä ihmisiä ympärillä, kun tietää, ettei heitä enää näe ennen reissua. Aivan kuin viimeistä kertaa. Tai, no. Mistä sitä tietää vaikka viimeinen kerta oliskin, mut sanottakoon sen olevan helposti isompi fiilis kuin luopuminen jostain omaisuudesta – vaikka kuinka arvokas omistus kyseessä olisikin.

Kissat. Meidän söpöt, pienen pienet kissanpennut. Ensi viikon loppupuolella ensimmäiset kaksi neljästä pääsevät uuteen kotiin ja loput sitä seuraavalla viikolla. Kaikille löytyi koti lähipiiristä tai ainakin heidän lähipiiristä, joten luopuminen ei tunnu niin maksimaalisen pahalta. He ovat nimittäin äärimmäisen ihania. Funtsi eli mama cat jää asusteleen mummolaan. Siellä sillä on hyvät oltavat.

Mitä vielä? Annettiin mm. Ilta-Sanomille ja muutamalle muulle pienehkö haastattelu meidän tulevasta reissusta ja se näyttikin herättävän sopivasti keskustelua ihmisten keskuudessa. En tiedä mitä oletimme, mutta siis 90-prosenttisesti oikein positiivista spekulointia. Iltiksen haastatteluun pääsee klikkaamalla linkkiä: https://www.is.fi/matkat/art-2000005450554.html.

Inkeri & Mikko

/ Tour le Couple ↣ pariskunnan matkablogi

Kommentoi!