Pohjois-Thaimaa ja ilmansaasteet

02.04.2019

Seuraa mielenkiintoinen spekulaatio vallitsevasta tilasta täällä pohjoisessa Thaimaassa, jossa jokavuotinen ongelma on absurdeihin numeroihin nousevat ilmansaastelukemat. Tätä kirjoittaessa AirVisual applikaatiomme antaa ilmanlaaduksi aivan kä-sit-tä-mät-tö-mät ’495 US AQI (Hazardous)’, joka puolestaan maalaiskielelle käännettynä vastaa huonointa mahdollista ilmapiiriä hengittää sisään itseensä. Ilmoitusta siivittää kasvot, joita koristaa hengityssuojain ja myrkyllisen purppura taustaväri. Itseasiassa edes koko mitta-asteikko ei tietääksemme ”ymmärrä” 500 ylittävää lukemaa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Helsingissä vastaavan palvelun antama numeroyhdistelmä tällä kyseisellä hetkellä on 26 (’Good’), ja ääripäänä esimerkiksi Tokiossa 64 (’Moderate’). Kun katseen nostaa pois älylaitteen ruudulta ja pällistelee puolestaan ympärilleen, näkyvyys on valehtelematta vain toistasataa metriä. Kirjaimellisesti ihan kaiken on täyttänyt harmaa massa, joka hämmentävällä tavalla muistuttaa meitä ajastamme Suomessa, jolloin tuntui, että kaikki ympärillämme on vain harmaan eri sävyjä. Tällä kertaa harmaus tosin johtuu savusta ja sen myötä tulleista epäpuhtauksista, jotka on jääny nalkkiin leijailemaan tähän laaksoon vuorilla tapahtuvien palojen seurauksena. Tämä ei myöskään ole vain meidän pailaisten, tai lähellä olevan Chiang Main ongelma, vaan ymmärtääksemme yleinen probleema koko pohjoisen Thaimaan alueella. Joka vuosi. Smoky Season – niin kuin täällä päin kutsutaan.

IMG_8349.PNGIMG_3928.jpg

Mistä nää palot sit johtuu ja miksi näin tapahtuu? Tää on hyvä kysymys, koska kukaan ei tunnu tietävän tähän suoraa vastausta – niin hullulta kuin se tuntuukin. Haastateltuamme paikallisia kuulostaa siltä, että jokaisella on enemmän tai vähemmän yhtä laaja skaala erinäisiä syitä esitettäväksi. Näitä ovat esimerkiksi roskien tai puista tipahtaneiden lehtien hävittäminen, maaperän polttaminen uutta kasvukautta silmällä pitäen, luonnollisten metsäpalojen leviämisen välttäminen tai vaihtoehtoisesti villeimmästä päästä eläinten metsästäminen tulen avulla ja jollain tapaa jopa sienien poiminta tuolta vuorilta. Syitä ja koko tapahtumaa tunnutaan vähäteltävän ja moni keskustelu lakaistaankin mielellään maton alle, koska tapahtuuhan tää kuitenkin joka vuosi kuin standardina anyway. Maalaisjärjellä kelailtuna (ja tässä vuorten kupeessa asuessa) tuntuu, et eihän tässä ole mitään järkeä. Eihän siellä vuorilla edes ole mitään! Sinne ei ole rakennettu mitään eikä sinne tunnu menevän konkreettisia teitä tai selviä polkuja. Mitä siellä sit on niin tärkeää ja miksi on niin akuuttia käydä läpi tämä jokavuotinen useita kuukausia kestävä aikakausi, jolloin aivan himmeä määrä ihmisiä, niin paikallisia kuin tänne matkustavia turistejakin, altistuu näin huomattavalle määrälle ilmassa leijailevia myrkkyjä? Eikö siihen johonkin ole olemassa muka mitään muuta ratkaisua?

Maaliskuun alusta Chiang Main alueelle tuli hallituksen toimesta kielto, jolla yritetään estää tämä terveydelle haitallinen ilman tila. Kielto vaikutti aika konkreettiselta peliliikkeeltä ongelman kannalta ja ihmisiä kehoitettiin ottamaan jopa yhteyttä suoraan virkavaltaan mikäli paloja on vielä spotattavissa maaliskuun jälkeen. Täällä Pailla (~150 km Chiang Maista) kielloista ei sen sijaan tunnuta tietävän, tai ainakaan niistä ei välitetä vaikka elämme jo maalis-huhtikuun taitetta. Vertailun vuoksi älylaitteemme näyttää tällä hetkellä Chiang Maihin lukemia 266 (’Very Unhealthy’), joten liekö kielto sielläkään konkretisoitunut ihan täysin vai siirtyneekö saasteet sit tuulten mukana toisaalta?

IMG_3929.jpg

IMG_3930.jpg

Ällistyttävintä koko paketissa on mielestämme kuitenkin tämä ihmisten suuri lukumäärä, joka näiden muutaman kuukauden aikana joutuu asettamaan terveydensä tahtomattaan vaakalaudalle. Thaimaasta on jäänyt kuva maana, joka pitää huolta turisminsa tasosta ja täten pelkästään jo matkailun kannalta on ihmeellistä kuinka savuongelmaan ei ole pureuduttu vakavammin ylemmältä taholta, saatikaan, että tähän olisi keksitty keino, jolla se vältettäisiin kokonaan. Fyysiset vaikutukset altistumisesta tälle harmaudelle ovat olleet meille henkilökohtaisesti melko selkeitä. Näitä ovat olleet muun muassa kurkun kuivuminen ja kipeytyminen, silmien kutina, ärsyttävä yskä sekä esimerkiksi liman erittymisen lisääntyminen. Jopa eräänlaista ihottumaa on kuultu esiintyvän, mut toki ihan kaikkea ei nyt pelkän savusaasteen piikkiin voi laittaa. Hengitysmaskin käyttäminen on luonnollisesti suositeltavaa ja tässä tapauksessa nimenomaan N-99 -mallia olevan vastaavan. Numero tulee prosentuaalisesta osuudesta epäpuhtauksia, joita tää naamakapistus filtteröi. Me ollaan käytetty köykäsempää mallia N-95 – ja sitäkin lähinnä yöaikaan nukkuessa. Voi olla, että ei me tälle savulle altistumisesta tulla kärsimään vakavin seurauksin, mutta toisaalta joka ihminen on myös erilainen. Herkemmille ja vanhemman ikäpolven matkaajille ja paikallis-asukkaille nää ilmansaasteet voi olla huomattavasti suurempi terveysriski. Mikäli tämä niin kutsuttu Smoky Season olis tarkemmin kontrolloitu tietty ajanjakso, asian kanssa vois elää ehkä helpommin. Meidän kokemus täältä itsestään käsin kuitenkin on se, että tän kerrotaan alkavan aina helmikuun tienoilla ja jatkuvan huhtikuuhun asti ilman sen suurempia määritelmiä siitä milloin se on mahdollisesti pahimmillaan tai milloin sen voi olettaa vähän helpottavan, saatikaan sit vihdoin loppuvan. Näin ympäripyöreästi tulkittuna se tarkoittaisi, että jopa neljäsosa koko vuodesta on ei-suositeltavaa aikaa matkustaa juuri pohjoiseen Thaimaahan – ja onhan kyseessä vieläpä ’high season’ meille, jotka tulevat sieltä kylmästä ja pimeästä. Tähän täytyy löytyä tulevina vuosina jonkin sortin järkevä ratkaisu.

IMG_3877.jpg

Toivottavasti tästä reportaasista on apua just sulle mikäli oot suunnittelemassa matkaa lähivuosina juurikin alkuvuodesta näille tonteille päin. Me sen sijaan saavuttiin juuri etelään, Koh Phanganin saarelle savua pakoon ja sanottakoon, et täältä meren ääreltä käsin elämä kyllä kieltämättä maistuu kepeämmältä, eikä kurkkua kuivata kuin korkeintaan rauhanpiipun jälkimainingit. Moi nyt!

Inkeri & Mikko

/ Tour le Couple ↣ pariskunnan matkablogi

Kommentoi!

Vuosi myöhemmin

26.11.2018

Päivälleen tasan vuosi sit hypättiin lentokoneeseen ja samalla tyhjän päälle sen suhteen mihin oltiin elämässä totuttu. Myytiin meidän yritystoiminta, puutalo-osake, auto, irtaimisto ja jätettiin jäljelle vain välttämättömät siitä maallisesta omaisuudesta mitä koettiin tarvitsevamme tulevaisuudessa. Meillä ei ollu strategiaa sen suhteen mitä tulee tapahtumaan. Aukastiin vaan kädet ja oltiin valmis ottamaan vastaan mitä ikinä se onkaan huolimatta siitä mihin tullaan päätymään tai päätetään matkustaa. Varsinki se alkufiilis oli jotain todella suurenmoista, joka kaikkien pitäis saada kokea jossain kohtaa elämäänsä. Tää kuluva vuosi on varmasti sellanen mikä jää ikuisesti meän molempien mieleen aikakautena, jolloin oikeasti tehtiin jotain todella rohkeaa ja lähdettiin etsimään uutta suuntaa meän elämään, mut mitä me tarkalleen ollaan sit löydetty?

Me löydettiin ainakin aurinko. Se oli yks niistä isoimmista konkreettisista muuttujista, joita lähdettiin tältä meän reissulta hakemaan. Ei enää harmaan eri sävyjä ja sitä ainaista kesän odottamista, jolloin koko kotimaa menee vuosi toisensa jälkeen sekaisin ja ihmiset kaivautuvat vihdoinkin esiin kammioistaan. Täällä se on arkipäivää ja jos joku, niin se tuntuu edelleen yhtä hyvältä joka ikinen vuorokausi. Tää ympäristö. Kaikki sen vihreät sävyt ja nää isot eksoottiset vehreät lehdet, kukat, kasvit, hedelmät ja hyönteiset on tuonu meitä paljon lähemmäs luontoa kuin mitä me ikinä ois voitu kuvitella saavuttavansa. Ja se on se juttu, ei niinkään pelkkä lämpö itsessään. Maapallon tätä puolta tallustellessa sen eron todella tajuaa. Tuntuu kuin olis aidosti osa tätä ja hei, niinhän me ollaankin! Ihan samanlaisia eläimiä kuin kaikki muutkin olennot, jotka täällä tepastelee. Betonin keskeltä tätä yksinkertaista seikkaa on välillä vaan todella vaikea havaita, tai ainakin sen välillä unohtaa kauhean helposti.

Me huomattiin myös, et matkailuun on mahdollista kyllästyä ja tällä tarkoitamme lähinnä alituista uuden etsimistä sekä liikkumista maasta, kulttuurista tai kylästä toiseen. Saatikaan koko maailma, mut pelkästään jo Kaakkois-Aasia on jumalattoman iso kokonaisuus toinen toistaan kauneimpia spotteja ja mahdollisuuksia, joista moniin ois kiehtovan kutsuvaa tarttua välittömästi. Useimpiin mestoihin vois jäädä helposti pidemmäksi aikaa nauttimaan pelkästään ihmisten vieraanvaraisuudesta, ympäristöstä ja yksinkertaisuudesta, joita se meille modernin yhteiskunnan urbaaneille hipeille tarjoaa. Ja niin me tehtiin. Tultiin ekaa kertaa Paille, ihastuttiin jälleen kerran vilpittömästi uudestaan ja päätettiin asettua aloillemme. Ensalkuun vuodeksi.

Tajuttiin, et balanssi on tärkeä. Ihminen tuntuu tarvitsevan jonkin konkreettisen suunnan, projektin, työn tai toiminnan, joka vie just sen verran energiaa päivittäisellä tasolla, et tuntee antaneensa itselleen tarkoituksen elää just sitä hetkeä. On yllättävänkin vaikeaa vain olla, vaikka tiedostaa, että siihen on täysi lupa ja ennen kaikkea mahdollisuus. Oltiin todella lähellä lähteä mukaan majatalotoimintaan Kambodzassa, mut nyt ku sitä miettii niin tuntuu, et ollaan oikeassa paikassa ja tehtiin hyvä päätös ku peräännyttiin tästä skenaariosta. Täällä Pailla ne samat ajatukset jonkin näköisestä itsensä työllistämisestä on heränny taas uudestaan eloon, ainakin näin hypoteettisella tasolla. Joka tapauksessa fakta on se, et molemmat meistä kokee aasialaisen kulttuurin, elintapojen ja ympäristön tarjoavan kaikki ne tarvittavat puitteet niin ikään itsensä työllistämiselle kuin onnellisuudellekin arkipäiväisessä elämässä, joten miks ei? Mikään ei ole pois-suljettua, eikä mitään polkua ole käsikirjotettu. Annetaan ajan kulua, asioiden tapahtua ja tsiigataan miten käy.

Mitä kauemmin siitä on ku ekaa kertaa lähettiin, sitä vähemmän aitoa kaipuuta takaisin ilmenee. Tai siis, tarkalleen mitä pitäis kaivata? Jos tästä luetaan ulkopuolelle perhe ja lähimmät ystävät, on vaikea ymmärtää mikä on se hienous siinä yhteiskunnassa, josta vuosi sit paettiin maailmalle. Jollain tapaa elämän yleinen flow ja asioiden tärkeysjärjestys on asettunu kuin automaattisesti uuteen järjestykseen. Esimerkiksi ruoka, tai tarkemmin sanottuna se mitä me suuhumme laitetaan on yks isoimmista oivalluksen aiheista. Kuinka väärin me syötiinkään taannoisessa elämässämme. Ei täällä ole monia metrejä leveitä leipä-, juusto-, maito-, karkki- tai lihapakettihyllyjä samalla tavalla tyrkyllä ku mihin me meän suomalaisessa lähikaupassa totuttiin. Luonto, tai siis tarkemmin tän hetkinen sijaintimme tällä maapallolla mahdollistaa luontaisesti kaiken sen, mitä me ravinnoltamme tarvitaan. Vihannekset, hedelmät ja tarvittaessa myös se liha tulee niin sanotusti suoraan sieltä takapihalta eikä siinä, et se tuntuu omassa elimistössä selkeästi paremmalta, se ei myöskään kustanna juuri mitään.

Massi onki jännä juttu, koska sitä ei koskaan tunnu pääsevän karkuun. Joskeekin on kuitenki päräyttävää kuinka saman rahan arvo voi olla täysin päälaellaan täällä. Se sama millä aiemmin sai kupin suodatinkahvia, saakin yhtäkkiä lämpimät ateriat meille molemmille. Vuokrakuluihin sähköineen menee absurdisti kymmenen kertaa vähemmän, samalla kun elinympäristö tarjoaa kuitenkin moninkertaisen määrän enemmän nautintoa ja tyyneyttä. Hullua. Jos kuitenkin unohdetaan konkreettinen ero rahan arvossa, fakta on myös se, et ei täällä ole tarvetta samanlaiselle tulon määrälle kuin kotimaassa. Ei täällä pukeuduta samanlaisen standardin mukaan, haalita ympärilleen hienoja laitteita ja design-huonekaluja, tai hakeuduta syömään mestarikokkien ravintoloihin kuin modernissa kotimaassamme Suomessa. Käytännössä täällä vastaavaa ajatusta ei tunnu olevan olemassa ja eräänlainen downgreidaus onkin tapahtunu kuin itsestään. Elämästä on tullu huomattavasti simppelimpää, mut samaan aikaan kaikki mitä me koetaan tarvitsevamme on kuitenkin samaan aikaan saatavilla. Tämäkin on hullua. Se jos jokin tuntuu myös erityisen hyvältä ja äärimmäisen luonnolliselta, mut muistuttaa myös siitä, kuinka vääristyny kuva modernin systeemin keskellä asioihin voi kehkeytyä.

Kyllä tää kaikki on ottanu toki oman harjoittelunsa myös meiltä itseltämme. Säännölliset vuorokausirytmit, työvuorot ja etukäteen suunnitellut deitti-illat on korvattu jokapäiväisellä mahdollisuudella tehdä mitä ikinä me halutaan. Nyt sen vihdoin tajuaa ku ollaan asetettu aloillemme, mut kysymys kuuluukin; onko ihminen todella niin tyytymätön olento, et ultimaattista täydellisyyden tunnetta ei ole olemassa ja sitä aina huomaa päätyvänsä kaipaamaan jotain mitä ei juuri tässä hetkessä ole saatavilla? Vai onko tämä kaikki vain harjoittelun puutetta ja kontrastin suuruutta entiseen verrattuna? Ainakin me ollaan syvennetty selkeästi uudelle tasolle meän välisessä parisuhteessa, jossa samaan aikaan vilpittömästi nautimme toistemme seurasta, mutta selkeästi vaalimme myös enemmän omaa aikaa, rauhaa ja tekemistä vain itsellemme.

On olemassa vain tämä kyseinen hetki, eikä tulevaisuudella ole mitään väliä, mut uskallamme arvailla sen olevan kuitenkin kohtuu mielenkiintoisia kokemuksia ja kohtaamisia täynnä. Se, et löytyykö onni pitkällä juoksulla juurikin täältä Pailta, ajaako jokin meidät takaisin kotikonnuille vai lähdemmekö etsimään uusia maisemia uusista maista, se jää nähtäväksi. Nyt on kuitenkin juuri hyvä näin.

Toivottavasti juuri Sinä päädyt pidemmälle matkalle muutaman viikon kestävien lomareissujen sijaan nähdäksesi isomman kuvan ja osataksesi arvostaa asioita, joilla oikeasti on painoarvoa tässä elämässä. Toivotamme rauhaa, rakkautta ja rohkeita päätöksiä, koska ruoho on aidosti vihreämpää betoniaidan toisella puolella. Me eletään vaan kerran täällä!

Inkeri & Mikko

/ Tour le Couple ↣ pariskunnan matkablogi

Kommentoi!

7-9 kuukautta myöhemmin

7.9.2018

Voihan Aasia minkä teit ja mitä meille annoit. Yhteensä seitsemän kuukautta siinä kaikessa vierähti kunnes tuo ihmeellinen läpi ilmojen lentävä vekotin toi meidät takaisin tutun ja turvallisen Suomen kamaralle. Tähän reilu puolen vuoden ekskursioon mahtu viis eri maata ja yks about kuukauden käynti takaisin Kambodzassa – tarkemmin Otresin alueella, sekä toinen mokoma Thaimaan Koh Lantalla ja lähiseutumilla. Meidän bloggailu ja tiheä päivtystahti muuttui lähinnä radiohiljaisuudeksi jossain siinä huhtikuun tietämillä, mut tarkemmin ottaen miks ja mitä tapahtu?

No, tuolloin tuolla hippimäisessä rauhan tyyssijassa, Otres -kylän alueella tapahtui jotain mikä muutti meän popojen kulkusuunnan. Se oli itse asiassa eka päivä mestoilla. Käppäiltiin siinä pitkin kylän raittia kunnes vastaan tuli “Business For Sale” -kyltti erään kutsuvan näköisen guest housen edustalla. Paukittiin sisään ilman sen koommin liikaa miettimättä, kunnes muutama viikko myöhemmin huomattiin, että hemmetti, meistähän tulee yrittäjiä Kambodzassa. Kyseessä oli jonkin näköinen kohtalon johdatus, ainaki siltä meistä tuntu just siinä tilanteessa. Paikan omisti saksalainen nainen yhdessä suomalaisen (!) miehen kanssa. He olivat ostaneet liiketoiminnan muutama vuosi takaperin ja nyttemmin etsivät henkilökohtaisten syidensä vuoksi tähän jatkajaa. Koko paletti vaikutti enemmän kuin mielenkiintoiselta ja ennen kaikkea enemmän kuin siltä mistä me molemmat jossain mielemme sopukoissa oltiin ‘aina’ haaveiltu. Siinä yhdisty pelottavan kauniilla tavalla kaikki ne asiat, joihin me molemmat, Inkeri ja mä, voitais antaa jotain ja viedä se mesta entistä suurempiin sfääreihin. Päädyttiin yhteistuumin niin kutsuttuun puolitie -ratkaisuun, jossa vanhat yrittäjät jäis hiljasiksi osakkaiksi taustalle ja me otettas haltuun ite se operointipuoli. Jätettiin asia hautumaan ja lähdettiin välissä ‘jatkamaan’ meän matkaa Indonesiaan – just niinku alunperin suunniteltiinki.

Jossain kohtaa lomaa, jo siellä Indoissa, uusien paikkojen koluaminen alko hivenen ottaan voimille. Uskomaton juttu, eipä olis ikinä uskonu, et reissaaminen voi olla niin kuluttavaa. Toisaalta loogista. Me oltiin nähty ihan levottoman paljon uusia mestoja, ihmisiä, kulttuureita, käytösmalleja, ruokia, juomia, maisemia, nähtävyyksiä. Ihan kaikkea, ja ihan sika lyhyen ajan sisään. Tuli sellanen olo, et nyt pitää ottaa vaan iisisti, ja niin me kyl tehtiinki. Varsinki Thaimaassa, johon palattiin vielä vajaa kuukaudeksi ystävämme Marian kanssa puhtaasti levytteleen. Vauhtia haettiin yhden viikonlopullisen verran Singaporen kautta. Touko-kesäkuun taitteessa meän klyyvarit osoitti jälleen Kambodzaan, kolmeksi viikoksi, ikään kuin kartottamaan tätä guest house hommaa entistä paremmin, tässä tapauksessa luonnollisesti pelkästään yritystoiminnallisesta vinkkelistä. Edelleenkin kaikki tuntu suht järkeenkäyvältä, laskutoimitukset melko selkokielisiltä ja kaikki ainakin todella kiehtovalta. Kelattiin vaan, et ‘WOW!’, kaikki tässä maailmassa tuntuuki olevan mahdollista ku vaan tekee. Niin se periaatteessa kyl onki. Buukattiin paluuliput valmiiksi, heti syyskuun alkuun, pakattiin kamat kasaan ja lennettiin Suomeen just ennen juhannusta.

Oi Suomi. Se on mielenkiintonen efekti mitä tää puoli maailmasta tai matkustaminen yleisesti pystyy ihmismielelle tekemään. Jos unohdetaan täysin vallitseva säätila, aikamme kotimaassa tuntu ehkä jossain määrin… vaikealta. Ihmiset oli suppeita, hinnat oli räävittömiä ja entinen kotikaupunkimme tuntu tylsältä ja pieneltä, liian isosti betonin täytteiseltä. Punkattiin Suomessa pääsääntösesti Inkerin vanhempien luona sekä hyvän ystävämme luona Turussa. No okei, aika monen luona myös Helsingissä, Tampereella, Oulussa ja vähän kaikkialla. Jatkettiin ikään kuin sitä samaa kiertolaiselämää, mut tällä kertaa omilla tonteilla. Hauska kontrasti. Mikko ei ottanu ees puhelinliittymää tälle ajalle laisinkaan ja siitähän sai toki palautetta kuulla ku ei miestä saanu kiinni niin helposti. Mietittiin ennen paluuta kotiin, et pyritään ottaan tää aika mahdollisimman hillitysti – esimerkiks just jo pelkästään rahan käyttöön peilaten. No ei otettu vaan mentiin täysillä instead. Tehtiin aika paljon DJ-keikkaa ja pari satunnaista muuta työsuoritetta, mut myös nautiskeltiin niin festivaaleista kuin yleisesti siitä hämmentävästä lämmöstä mitä allekirjottaneet ei muista kokeneensa kyllä aikoihin, jos silloinkaan.

Aikamme Suomessa oli mielenkiintoinen myös toisesta syystä ja se on se, et siellä me alettiin vasta punnitseen tätä guest house projektia toden teolla. Tutkimustyö osoitti faktaksi erään seikan ja se seikka sai meidät nostamaan kädet pystyyn tän keissin suhteen. Ja vastaus tähän on kiinalaiset. Kelataas hetki kiinalaisia. Otres -kylästä vajaa kymmenen kilsan päässä on Sihanoukville niminen kaupunki. Tästä samasta kylästä noin puolen kilometrin päässä on Otresin pitkä, useamman kilometrin käsittävä rantaviiva. Molemmista näistä (eritoten sieltä kaupungista) nää samat erityisen rahakkaat kiinalaiset, joita sinne on saapunu toistasataa tuhatta viimesen 1-2 vuoden aikana, haalii omakseen maata. Tälle maalle he rakennuttaa läjäpäin hotelleja sekä mm. kasinoita, joista jälkimmäisiä tästä meän mittarilla pienestä kaupungista löytyy jo about 70 (!) kappaletta. Mut ei se, et he tyytys tähän kaupunkiin. He haluavat myös koko rantaviivan, mukaan lukien tämän uniikinomaisen Otresin kylän. Voimme paljastaa, et näillä kaiffareilla ei paljoa yhdet hippikylät paina suunnitelmiensa tiellä. Joka tapauksessa. Sijoitus tähän kyseiseen majataloon olis ollu meille suhteessa aivan liian riskaabeli, eikä meillä käytännössä olis ollu mitään sanottavaa jos ja _kun_ tämän kylän omistava paikallinen herra kauppaa tiluksensa isoa rahaa vastaan samoille kiinalaisille.

So, back to square one. Hyödynnettiin varaamamme lento ja saavuttiin just Pai -nimiseen mestaan pohjoisessa Thaimaassa, 150 kilometriä Chiang Maista. Vietetään täällä kuukausi, jonka jälkeen mennään kaikesta huolimatta viel kerran takas Otresiin. Miks? Siitä vasta myöhemmin. Niin kuin myös tästä kauniista luonnon keskellä sijaitsevasta hassun nimisestä, mutta ah niin lempeästä Pai paikasta. Toivottavasti meän uusi nettisivu palvelee paremmin ja jutut maistuu. Muistakaa elää elämäänne ja poistua välillä myös mukavuusalueelta! Me ollaan vaan yhen kerran täällä!

Inkeri & Mikko

/ Tour le Couple ↣ pariskunnan matkablogi

Kommentoi!